Hyvää joulua!

Ihanaa joulua kaikille ja onnea vuodelle 2016! Blogi jää nyt määräämättömän mittaiselle tauolle. Toivon mukaan tarinat jatkuvat alkuvuodesta. Onko tuleva vuosi meille Nallen kanssa vihdoin suosiollinen? Se jää nähtäväksi. Jos ja kun blogini pariin kuitenkin palaan, olkoon uudenvuoden lupaukseni se, että päivitykset muuttuvat säännöllisemmiksi, kuvia on enemmän ja muutenkin jaksan panostaa kirjoittamiseen samoin, kuin blogin kulta-aikoina. Lumesta saa vain haaveilla, mutta laitetaan tähän luminen kuva viime vuodelta :)

-Miila

Hullu rakkauteni

Nyt jos koskaan alan ymmärtää lehdistön suosiollisella avustuksella meuhkaavia vanhempia, jotka mielellään syyttävät koulua, opettajia tai yhteiskuntaa lastensa ongelmista (onneksi meillä Kuhmoisissa ei sellaisia vanhempia oikeasti ole). Parasta maailmassa olisi, jos joku virallinen instanssi nyt vapauttaisi minut, jo järkensä menettäneen, tästä lyijynraskaasta vastuusta. Mitä minä olen tehnyt tämän kaiken ansaitakseni?

Jo ennen koiruuden syntymää koulutin karmaani. Hymyilin kaikille! Silloinkin, kun se perkuleen check engine-valo syttyi parkkiruudussa juuri ennen tukiopetusta, johon kukaan ei lopulta edes jaksanut tulla. Ostelin ihania koiratavaroita etukäteen. Saksalaiselle hajun neutraloijalle hieman hymähdin. Oppihan viimeisin koirani sisäsiistiksi jo kahdessa viikossa! Risto-Matti Ratian kaulapanta maksoi vähän enemmän kuin se tavallinen. Mistä saatoin tietää, että Anu Saagim on sitten kertakaikkisen huonosti käyttäytyvä nainen? Edelleen.

Sanon aina, että hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita. Katinkontit! Talouteeni herttaisessa koiranpennun puvussa lähetetty olento kaipaisi matolääkkeen sijaan manaajaa. Pitkäjänteiset kehut, kiellot, jäähyt tai huomiottajättämisetkään eivät tähän ilmestyskirjan petoon tunnu tepsivän. Tänään tarkalleen viiden kuukauden ikään ehtinyt perheenjäseneni tottelee vain halutessaan. Hän haluaa totella valitettavan harvoin.

Sisäsiisteydestä en jaksa vielä edes haaveilla. Sen sijaan en voi lakata pohtimasta, miksi vielä illalla kaulapantaansa itse sukeltava koira ei voi aamulla antautua kiinni lenkkiä varten? Mitä tyydystystä voi koiranpentu saada tuulikaapissa hiljaa nyyhkyttävästä emännästä?

Iloitsen päivittäin kuitenkin kolmesta asiasta. Ensiksikin on yksinomaan onni ja autuus, ettei koiria tarvitse lähettää kouluun ammttipedagogien arvioitavaksi. Supliikkinaisena tietenkin selittäisin kaiken parhainpäin. En ole epäonnistunut! Minulla on yli 20 vuoden koirakokemus! Tämä meidän Hertta on vain erityisherkkä!

Toisekseksi koirani on kaikeksi onneksi sentään suloinen. Siis esteettisesti.

Kolmanneksi: Rakastan tuota huonotapaista riivinrautaa koko sydämestäni. Hermoistani on jäljellä vain joku hassu haituva, mutta isojen koirien tai isoegoisten koiratietäjien edessä tulen puolustamaan omaani viimeiseen naiseen. Sellaisia me "äidit" vain olemme.

Heppa kotona :)

Kaikenkaikkiaan seitsemän tuntia ja risat kului Nallen kotiuttamiseen eilen, mutta kyllä nyt kelpaa taas. Hevonen oli tosi hienossa kunnossa ja liikkui myös pyöreämpänä ja pidemmällä kaulalla kuin aikaisemmin. Myös suoruutta oli tullut kovasti lisää. Aki on kuulemma hypännyt tällä viikolla ihan onnistuneesti.

Ratsastin Lempäälässä hetken ulkona itsekseni ja sitten puolisen tuntia Tuijan ohjeistuksen mukaan maneesissa. Nallella käytetään nyt ratsastaessa joustoshampoonia, jollainen onneksi omastakin kaapista löytyy. Lisäksi ruokintaan on tehty pieniä muutoksia. Kauran tilalla hevonen saa nyt Racing regularia ja greenlinea.

Se, miten hevonen rupeaa edistymään kotona, riippuua aika paljon nyt minusta itsestäni. Onneksi leikattu jalka ei vaivaa, vaikka hieman voimaton onkin. Omaan keskivartaloon pitäisi saada lisää poweria ja varmaan satulaostoksillekin on pian syytä lähteä. Olo on kuitenkin tosi toiveikas ja oikein odotan tulevia valmennuksia.

Tässä vielä muutama Iidan nappaama kuva meidän alkuverkasta :) Kiitos vaan Iidalle matkaseurasta ja apuna olemisesta!

Kiirettä pitää

Blogi ei ole ollut ihan ykkösprioriteetti viime aikoina ja paljoa kerrottavaa ei kyllä olisi ollutkaan. Nyt kuitenkin Nalle on tulossa takaisin Kuhmoisiin ja postauksiakin varmaan alkaa ilmestyä tiheämmin. Meidän lähes kolme kuukautta kestävä ratstutusjakso meni sikäli mönkään, että hevonen sairasti yli puolet ajasta hammas- ja silmätulehduksen takia eikä sillä voitu kunnolla ratsastaa. Näin ollen etenememme edelleen varovaisen hitaasti eikä kisakenttien valloittaminen ihan lähiaikoina taida olla realistista.

Aki ja Tuija ovat kuitenkin tehneet Nallen kanssa hyvää työtä ja viime vuoden murheenkryyni eli talviturkkikin on pudonnut klippaajan toimesta. Mii häpi! :)

Muutama viikko sitten Nalle palaili takaisin liikutukseen huputettuna, koska tulehtunutta silmää piti vielä suojata valolta.

Oma jalkani on leikkauksen jäljiltä vielä aavistuksen voimaton, mutta olen kuitenkin palannut ratsaille ja kaikki on sujunut hienosti. Hertta kasvaa kovaa vauhtia ja on tässä kahdessa kuukaudessa ainakin tuplannut kokonsa. Hertalla on voimakas tahto, mikä tekee kouluttamisesta aika haasteellista, mutta ainakin sovimme temperamenteiltamme hyvin yhteen.

Hertta noutaa jo hienosti, mutta saaliin luovuttaminen vaatii vielä treeniä ;)

Pikkukoirat eivät aina oikein kestä Hertan otteita, mutta onneksi löytyi Esteristä mieleinen leikkikaveri.

Parasta syyslomalla oli kyllä kavereiden näkeminen pitkästä aikaa <3

Lauantaina luvassa olisi ehkä ratsastuskuvia, jos vaan joku lähtee mukaan hevosta hakemaan. Ajattelin vielä ottaa viimeiset vinkit Tuijalta ennen kuin huristellaan kotiin. Ja sitten alkaakin systemaattinen treeni ja etanan vauhtia edistyminen, mutta tarkemmin kuin asiaa mietin, niin se kai tämän harrastuksen suola lopulta onkin. Kun oikein kovasti tekee töitä ja lopulta saavuttaa tavoitteensa, ei sitä fiilistä voi mietnkään kuvailla. Tietysti aina kaikkea voi sattua, niin kuin on nähty, mutta turha on kai pelätä pahinta.

Vettä tulee taivaalta jo kolmatta päivää, mutta tästä tulee hyvä viikkoa! Mun heppa tulee kotiin!

Anteeksi

Anteeksi, kun en ole aikoihin ehtinyt kirjoittamaan. Sairausloma kävi yllättävän kiireiseksi ja kaikenlaista on tapahtunut. Polvi on parantunut hienosti ja toiveissa olisi, että parin viikon sisällä pääsisin hevosen selkään. Myös työt alkoivat superkiireisellä viikolla, mutta en valita. Oli aivan ihanaa palata sorvin ääreen. Uudet lukiolaiset ovat mahtavia. Hiljaisia mietiskelijöitä etupäässä, mutta fiksua ja reipasta porukkaa silti. Parasta oli kuitenkin palata oman luokan eteen. Mistä mulle aina siunaantuukin maailman paras ryhmä? Lomani aikana on syntynyt mm. ratsastuslinjan oma videoblogi ja tallinväkikin kehui, että tytöt ovat olleet todella aktiivisia.

Meidän luokkaretken rahankeräys on taas käynnistynyt. Opiskelijat ovat myyneet leffalippuja, hoitaneet riistanhoitoyhdistyksen kahvitusta ja halloween-discokin on suunnitteella. Vapise keski-Euroooppa. Täältä tullaan!

Hertta kasvaa kohisten. Isoja tai pieniä vahinkoja sattuu enää vain harvoin ja tänään lapsi oli jo ensimmäistä kertaa koko työpäivän päivähoidossa "mummolassa" eli Marjatan luona kilometrin päässä. Hertta osaa jo istua kauniisti. Välillä "paha Bertta" kuitenkin tulee kylään ja silloin meno on vallan mahdotonta. Eilen paineita päästiin onneksi purkamaan oppilaani Emmin pienen Nino koiran kanssa.

Nallellekin kuulu nyt lopulta hyvää. Koko vuoden vaivannut hammasongelma on liikahtanut eteenpäin. Viikko sitten ikenen alla kasvanut valtava sudenhammas leikattiin pois Teivon klinikalla ja treenit pääsevät jatkumaan taas ensi viikolla. Mahdollisesti viikon päästä sunnuntaina pääsen katsomaan, miltä meno nyt näyttää. Toivotaan nyt kaikki, että hampaiden osalta ongelmat olisivat ohi.

Olisi niin paljon asioita, joista haluaisin kirjoittaa. Viimeaikojen poliittinen tilanne kuohuttaa tunteita ja vaikka tilanne on vaikea, en voi yhteiskuntaopin opettajana olla salaa hykertelemättä innostuksesta. Lopultakin olemme palaamassa sellaiseen poliittiseen keskusteluun, jossa kaikki ei enää olekaan kaikille ihan sama. On syntynyt vastakkainasetteluja, aitoa kapinamielialaa, puolestapuhumista ja jopa pääministerin suora puhe, jollaista ei Suomi ole saanut kokea varmaan moneen vuosikymmeneen.

Myös pakolaiskeskustelu velloo kiivaana. Monet pakolaisina Suomeen tulleista ystävistäni ovat nousseet mieleeni viime viikkoina. Joskus vielä varastan aikaa ja kirjoitan aiheesta. Vai meneekö viaton heppablogi pilalle liian kantaaottavista teksteistä? Mitä mieltä olette. Kehotan kuitenkin kaikkia lukemaan anakin tämän ajatuksia herättävän blogikirjoituksen.

Palailen varmaan Nallen kuulumisiin sitten reilun viikon päästä toivon mukaan kuvien kera. Raikasta syksyä kaikille!

Hertta

Luulin muistavani, mutta en sittenkään. Ensimmäiset päivät pentukoiran kanssa ovat sanoinkuvaamattoman jännittäviä. Emme vielä tunne toisiamme. Tuo värisevä otus ikävöi äitiään ja pelkää. Itse pelkäät, että se menee rikki. Tai saa trauman.

Siinä me katsoimme toisiamme hämärtyvässä illassa. Lupasin auttaa ja suojella parhaani mukaan ja luottavaiset silmät sinetöivät lupaukseni. Puolen yön lähestyessä meistä oli jo tullut perhe. Neulanterävät naskalit pureutuivat korvaani ja polvessa olevat tikit meinasivat saada kyytiä pienten kynsien alla. Mutta pitkin uutta asuntoani laukkaava, ruskea salama oli selvästi onnellinen ja se tuntui hyvältä.

Hertta viihtyy parhaiten sylissä. Tai laukussa. Jouduin ostamaan koiralaukun päästäkseni portaat alas kaiteesta kiinni pitäen. Kyynärsauva piti hylätä. Sisällä laukku pitää piilottaa, koska muuten koira viettäisi siinä kaiken aikansa. Kontaktin ottaminen tai jalan vierssä kulkeminen eivät ole ongelmamme. Tai oikeammin siinä on suurin haasteeni; miten saada pentu irtoamaan jalasta? Miten estää jatkuva tuijotus?

Olen silti aivan myyty. Kunpa Oliver näkisi meidät nyt. Iltaisin on sellainen ralli, että Olli kyllä pudistelisi tuohtuneena päätään. Vaikka jalkaani särkee ja kävely muistuttaa hanhen taaperrusta, on pieni Hertta tuonut elämääni valtavan määrän iloa. Tässä pari kuvaa eiliseltä.

Nallen kanssa kaikki on mennyt Lempäälässä hienosti. Kunhan saan kyydin, käyn tervehtimässä heppaa ja kerron sitten lisää. Kivaa loppuviikkoa kaikille!

Kysyn vaan

Mitä järkeä tässä elämässä on, jos kaikki kiva viedään? En voi käydä töissä, en liikkua vessaa pidemmälle, hevonen treenailee yli sadan kilometrin päässä ja Oliverkaan ei ole seurana. Lohduttaudun suklaan lisäksi sillä, että tasan kuukauden päästä pääsen mahdollisesti töihin ja jos kaikki menee hyvin, istun heppani selässä jo kolmen kuukauden päästä.  Vaan kyllä matelevat minuutit hitaasti, voin kertoa.

Täytyy kuitenkin antaa täysi tunnustus ja kiitos Jokilaakson sairaalalle. Jämsän terveyspalveluista on joskus kuulunut soraääniäkin, mutta ainakin päiväkirurgisen puolen väki teki työnsä todella ihailtavan ammattitaitoisesti, tehokkaasti ja ystävällisesti. Kaikki sujui kuin rasvattu ja tunsin itseni vähintään kunikaalliseksi. Jopa kirurgilta liikeni aikaa pari tuntia leikkauksen jälkeen käydä tiedustelemassa vointiani. siinä ylellisessä reclynertuolissa, herkkuleipien ja tuoreen kahvin kanssa kirjaa lukiessani, saatoin jopa hetkeksi unohtaa, että polveeni on hetki sitten raastettu kolme ruuvia.

Pienen akkuporakonetta muistuttavan välineen käyttö olikin ikävin osio koko leikkauksesta. Porakoneesta lähtee porakoneen ääni ja vaikka selkäydinpuudutuksessa en kipua tuntenutkaan, pystyi poranterän työntymisen luuhun kuitenkin aistimaan pelkästä raajan tärinästä. Hrrrr. Nuo viheliäiset ruuvit muistuttavat itsestään tietenkin joka sekunti ja siksi olen pyrkinyt nukkumaan aika kun mahdollista. 

Vaan mahtuu tähän kaikkeen hyviäkin puolia. Oma äippä käy Kuhmoisissa aniharvoin. Kun tuskissani kiukkusin auton takapenkiltä apteekin pihassa, saatoin vain olla iloinen, että kuskina oli oma emo, joka tuskin harkitsi lastinsa kippaamista kyydistä. Myös ruokatarjoilu on pelannut kiitettävästi puhumattakaan herkkutoiveiden toteuttamisesta. Eläköön mama! 

Myös Aki lähetti tekstiviestin ensimmäisen ratsastuksen jälkeen. Hevonen on mennyt kesän aikana hurjasti eteenpäin. Tästä on hyvä jatkaa. Kunhan jalka tottelee ja on turvallista ajaa, hurautan tervehtimään omaa heppaystävääni. Kamerankin lupaan ottaa.

Hauskaa on myös se, että aivan pian pääsen muuttamaan uuteen kotiin . Oliverin jälkeensä jättämän hiljaisuuden saa täyttää ihana pieni Hertta, joka saapuu minulle näillä näkymin 23.8. Hertta on sekarotuinen (Griffon 50%).  Pennusta tulee varmasti lisää juttua tulevaisuudessa. 

Ison polvilaikkauksen jälkeen on varmaan ihan luonnollista vähän kärvistellä, mutta edellä mainittujen kivojen asioiden lisäksi saan voimaa siitä, että ensi vuonna pääsen vihdoin tekemään kaikkea sitä, mistä olen vuosia joutunut kieltäytymään. Saan luistella, lasketella, pelata sählyä tai vaikka juosta metsässä. Vapiskaa vaan oppilaat, kevään pesisturnauksen vievät nimiinsä tänäkin vuonna opettajat ;)

Vika päivä

Kesä tuli, lumi suli, Nalle sanoi "puli puli".

Kutakuinkin näin se meni, kun heitimme hepan kanssa yhdessä talviturkin tänään, meidän viimeisenä yhteisenä päivänä ennen leikkausta. Aluksi järveen meneminen jännitti, mutta menin itse edellä ja sitten pulikoiminen jo olikin Nallen mielestä ihan parasta. Hauskinta oli yllättäen sukeltaminen, jota Nalle harjoitti useamman kerran.

Kaikki kuvat on ottanut Henna. Kiitos <3

Aurinkoista viikkoa kaikille! Erityistsempit kaikille koululaisille ja opiskelijoille!