torstai 17. toukokuuta 2018

Talli


Talli on lähes valmis. Vesijohto kaivetaan vielä kesällä pihan rännikaivoremontin yhteydessä ja samalla asennetaan vesiautomaatit. Kuvia en vielä viitsi laittaa ennen kuin on kaikki valmista. Tallista tuli kuitenkin juuri sellainen kuin toivoin. Kiitos jo tässä vaiheessa Pekalle ja hänen isälleen Sepolle, jotka lähes kahdestaan ovat kaiken saaneet aikaan. Itse olen osallistunut oikeastaan vain suunnittelemiseen sekä maalaushommiin.  


 Meidän talli toteutettiin siis vanhaan autotalliin ja jo tästäkin syystä tiedossa oli, että tilaa ei ole rajattomasti. Tämä sopii minulle hyvin, koska en ole perusluonteeltani mikään suuri siivoaja ja ennen kaikkea en halua, että nurkkiin kertyy paljon tavaraa, mikä ison rakennuksen kanssa olisi saattanut olla riskinä. Meillä heinät sijoitetaan päärakennuksessa olevaan varastoon muutaman metrin päähän tallista. Osa heinistä voi toki olla myös alusille tarkoitetussa mönkkärihallissa, jonne olen kaavaillut paria suursäkkiä olkipellettiä. Heinät meille tulevat näppärästi rajanaapurilta. 

Samaisen naapurin kanssa on sovittu lannan hävityksestä. Tätä varten pihaan on hankittu korkealaitainen kippikärry, joka liikahtaa traktorilla naapuriin pari kertaa vuodessa. Kärrylle nousee vielä tallin vasempaan kylkeen oma katoksensa. 


Talli eristettiin ja molempiin päihin rakennettiin ilmanvaihtoluukut. Kahden hevosen siirtotalleissa ilmenneiden ilmanvaihto-ongelmien vuoksi päätimme tehdä meidän tallista riittävän korkea ja sisäkorkeus onkin yli 3,5 metriä. Toivottavasti lopputulos ei ole liian kylmä. Sitä silmällä pitäen vesijohtoihin on hankittu lämmityskaapelit ja juoma-automaatit ostettiin myös lämmityksellä. Kolmas juomakuppi tulee ulkoseinään, tarhan sisälle.  
Kupit ovat vielä paketissa, joten en muista oliko se mihin päädyimme juuri samanlainen kuin tässä :D

 Karsinoista teimme 9m2 kokoisia ja hoitotila lienee jotain 5x2,5 metriä. Tila on pieni, mutta siihen tulee vain yksi kaappi ja loimiteline, joten hevosten hoitoon pitäisi jäädä riittävä ala. Sellaiset rojut, joita ei ihan päivittäin käytetä, sijoitamme toisessa autotallissa oleviin kaappeihin. Karsinoihin tehtiin ns. enkkuovet, joista on suora ulospääsy tarhaan. Sisäkautta pääsee toki myös hoitotilaan, josta on isommat pariovet ulos. 
Koska tällaisista ovista aina lapsena haaveilin...


Kesällä vuorossa olisi kentän ja tarhan tekeminen, mikä vie varmasti oman aikansa ja ennen kaikkea rahaa. Toivottavasti hyvin karttunut hevostilini ei hupene ihan kuiviin. Jos kaikki käy kuin satukirjassa, voisi meille muuttaa pari hevosta jo loppusyksyn ja joulun välillä. 

Hevosilmoitukset ovat viime aikoina tulleet uniin asti. Meille odotetaan perheenlisäystä ja tästä syystä en ole päässyt ratsastamaan yli kuukauteen. Aamuyön tunteina olen kuitenkin kuivaharjoitellut mitä hienoimpien hevosten kanssa melkoisen kokoisilla esteradoilla. 

Tähän vaan vaihdettaisiin mun naama, niin kuva voisi olla viime yöltä. Keskivartalo olisi lähes autenttinen.
 Nyt kun vielä keksisi, miten onnistuisin kehittämään vastaavan mielenkiinnon kaiken maailman lastenrojuja kohtaan. Pitääkö olla huolissaan, jos yhdistelmävaunujen sijaan tiedän kaupunkilaiseksi nyt aika paljon traktorien peräkärryjen ominaisuuksista? 

p.s. onko ponin ostaminen jo tässä vaiheessa liian aikaista?

torstai 22. helmikuuta 2018

Varsoista ja vähän muusta




Kevät tulee ja moni pohtii tammansa astuttamista. Varsahaaveet ovat ihania ja joutilaiden tammojen omistajilta tiedustellaankin avoimesti astutussuunnitelmia ja orivalintoja. Kun elää saksalaisen pakastesperman ja oikein ajoitetun tammakiiman kuplassa, voi toisinaan hämärtyä, että ihmisten välisessä kanssakäymisessä lisääntyminen ei ole jalostusta tai koko yhteisön kahvipöytäkeskustelun avoin aihe. Ainakin, jos ei halua olla juntti ja sitähän me emme tavallisesti halua.

Milloin on kohteliasta kysyä toisen perheenperustamissuunnitelmista tai tiedustella, onko vyötärölle kasvanut vararengas spermiumin vai sinerbykoffin tekosia? Breaking News: Ei koskaan! Ihmiset kertovat kyllä mahdollisesta raskaudestaan kenelle haluavat ja jos joku todella lapsia tähän maailmaan aikoo pykätä, niin viimeistään 9kk jälkeen tiedonjanoisimmatkin juoruämmät voivat lakata puremasta kieleensä. 

Sillä on syynsä, miksi moni oikeastikin raskaana oleva, ei halua asiasta puhua ensimmäisinä viikkoina. Tällöinhän raskaus ei myöskään näy ulospäin. Asia varmistuu naiselle itsellekin vasta yleensä viikolla 12 ensimmäisessä ultraäänitutkimuksessa. Siihen saakka marketin raskaustestin heiveröinen viiva voi aivan hyvin olla tyhjä arpa: tuulimuna, monirakkularaskaus, keskeytynyt keskenmeno tai vaikka kohdunulkoinen raskaus. Ensimmäisillä viikoilla monen haaveet hurahtavat vessanpönttöön kerta toisensa jälkeen. Ne ovat asioita, jotka eivät kuulu koko kylälle.
Moni myöskin kipuilee sen tosiasian kanssa, että kaikille ei koskaan synny biologisia lapsia. Lasten ”tekemisestä” utelija voi todella pahoittaa toisen mielen. ”Eikö teidänkin olisi jo aika?” Mitäpä siihen sanoa: ” Eikö sinunkin olisi jo aika kaivaa se pää pois sieltä perseestä?”

Seuraava tarina on tiettävästi tosi ja tapahtui aivan toisaalla, pienessä kunnassa lähellä susirajaa. Jo pitkällä neljääkymmentä käyvä rouva epäili, että perheen lapsihaaveet saattaisivat vihdoinkin edistyä. Hän otti yhteyttä paikkakuntansa ainoaan neuvolaan ja jäi jännittyneenä odottamaan ensimmäistä käyntiä. Miehen lisäksi asiasta ei kerrottu kenellekään, koska väärä hälytys tai tavattoman yleinen varhainen keskenmeno olisi ollut suru myös mahdollisille tuleville isovanhemmille.  Autiossa odotushuoneessa nainen huokaisi helpotuksesta. Kenellekään ei tarvitsisi selitellä käynnin syytä. Neuvolassakin kaikki meni hyvin, mutta varmuus mahdolliselle raskaudelle saataisiin vasta monen monituisen viikon päästä. 

Kuitenkin kaksi päivää käynnin jälkeen nainen sai yhteydenoton kaveriltaan. Kaveripiiriin oli tullut varmantuntuinen epäilys, että nyt on pulla uunissa. Nainen oli järkyttynyt. Koska asiasta ei todellakaan tiennyt kuin kaksi ihmistä, mies ja terveydenhoitaja, eikä jonkun hassun viikon kestänyt mahdollinen raskaus mitenkään voinut näkyä, oli tilanne erityisen harmillinen. Nainen sanoi jyrkästi, ettei halua että tällaista juorua levitellään, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Kohta asiasta kuiskivat naisen asiakkaatkin. 

Muutaman päivän kuluttua juoru saavuttanut terveydenhoitajan ja hän teki jotain todella suoraselkäistä. Ammattilaisena terveydenhoitaja otti itse yhteyttä naiseen ja kertoi, että uusi tietokoneohjelma oli aiheuttanut ongelmia ja sen toimintoja selvitellessä oli toinen asiakas pieneksi hetkeksi saanut nähtäväkseen tämän kyseisen naisen tiedot. Muuta ei pienessä tuppukylässä tarvittu. Terveydenhoitaja oli todella pahoillaan ja hoiti asian ammattimaisesti. Hän myös jutteli toisen asiakkaan kanssa salassapitovelvollisuudesta myöhemmin. Harmi vain, että vahinko oli jo tapahtunut.
Enää naisen ei tarvinnut ihmetellä, mistä juoru oli saanut alkunsa ja kaikki, jotka asiasta tiesivät, kertoivat kuulleensa huhun tuon toisen asiakkaan perheestä. Perheenjäseniä nainen ei ollut nähnytkään kuukausiin. Hän päätti antaa asian olla. 

Jonkin ajan kuluttua uusi ikävä juoru tavoitti naisen. Nyt kerrottiin totena, että nainen olisi soittanut paikalliseen terveyskeskukseen ja raivonnut puhelimessa siitä, että hänen tietojaan olisi luovutettu vieraalle. Muutama viikko tästä levitettiin jo tarinaa, jossa nainen olisi itse vihjannut raskaudestaan asiakkaalle, joka sitten oli kertonut asiasta eteenpäin. Ilmeisesti tarinan alkuperäinen lähde teki kaikkensa syyn vierittämiseksi toisaalle. Lisäksi porukassa kummasteltiin, miksi nainen ylipäätään on niin pikkusieluinen, että edes pahoitti mielensä mokomasta asiasta. Huolestuttavien verikoetulosten kanssa nainen odotti ensimmäistä ultraansa ja päätti, että mikäli kaikki kuitenkin olisi kunnossa, hän pitäisi tästedeskin tarkasti mielessä, kenen kanssa jakaa elämänsä ilot ja surut. 

Tarinan kuultuani voin vain todeta, että onneksi omaan ystäväpiiriini ei kuulu kuvatun kaltaisia ihmisiä! Omat ystäväni eivät kuuna päivänä olisi lähteneet juoruiluun mukaan ja varmasti he olisivat myös kehottaneet juorun aloittajia hienotunteisuuteen. Tai jos innostuksissaan olisivatkin levitelleet asiaa ympäriinsä, olisivat he jälkikäteen pyytäneet sitä anteeksi. 

Mikäli joskus lapsia saisin ja raskaus myös etenisi ensimmäisten kriittisten viikkojen yli, kertoisin asiasta ensimmäisenä omille läheisilleni ja parhaille ystävilleni. He myös varmasti haluaisivat kuulla asiasta minulta itseltäni. Tässä kohtaa jatkan kuitenkin koiranpennun etsimistä ja varsojen ihastelua. Tallin rakennustyötkin etenevät kovaa vauhtia ja hevoskuume on megalomaaninen. Toivotan kaikille mukavaa kevättä!

tiistai 31. lokakuuta 2017

Kärsivällisyydestä

Suomenkieli on ihmeellinen. Sanassa kärsivällisyys on sisäänrakennettuna sekä hyve että epämiellyttävä tunnetila; kärsimys on hyvästä.

Tässäpä siis istun ja ihmettelen, että miten elämästä tuli tällaista? Kun kello tulee puoliseitsemän ja suljen viimeiset työmateriaalini, tunnen itseni levottomaksi. Kun on vuosia tässä kohtaa kiirehtinyt tuli hännän alla tallille, tuntuu nyt elämä kyllä aika tyhjältä. Avaan wilman tai sähköpostin ja teen vielä ylimääräisen tunnin töitä vain huomatakseni, että se jos mikä alkaa ahdistaa lisää. Avaan television ja muistan, että on tosiaankin olemassa ohjelma nimeltä Salatut elämät. En tunne yhtäkään roolihahmoa.

Missä ovat Miia ja Saku?
Hevoseton elämä ei kahdessa viikossa ole tehnyt elämästäni ainakaan onnellisempaa. Tilanne on kuitenkin se, että kaikkien realiteettien mukaan en tule uutta hevosta ostamaan likimain vuoteen. Syyt ovat ensisijaisesti taloudellisia. Hevonen maksaa. Sellainen hevonen, jolla on mielekästä harrastaa maksaa paljon. Järkevin tapa säästää nopeasti on olla hetki ilman hevosta.

Lisäksi olen solminut hiljattain kaksi liittoa, joista sen ikävämmän paikallisen osuuspankin kanssa. Se toinen, kivat kesähäät, maksoivat saman verran kuin keskiverto harrastekopu, mutta en silti olisi vaihtanut sitä päivää edes reinkarnoituun Miltoniin. Osuuspankkikin on ihan kelvollinen kumppani. Ehkä kahden asuntolainan kärvistelyt palkitaan sitten eläkeiässä.



Laitoin rakkaan kaksioni vuokralle ja annoin omakotitaloasumiselle uuden mahdollisuuden. Pari vuotta yksin, kaukana palvelujen lähettyviltä, 130 m2:n talossa olivat vielä kirkkaasti mielessä. Vaan täytyy myöntää, että traumani olivat ylimitoitettuja. Auttaa jo paljon, kun lämmittäjiä ja lumityöntekijöitä on yhden sijaan kaksi. Parasta tässä uudessa kodissa on kuitenkin sijainti.

 
Kun takapihan puolelle kurkkaa, on meidän pienen kirkonkylän päätielle ehkä 250 m. Ison rautakaupan siimeksessä koti saa kuitenkin olla ihan omassa rauhassa. Etupihan ikkunasta sen sijaan avautuu ihana maalaismaisema.

Näillä laitumilla käyskenteli vielä joitakin vuosia takaperin naapurin isännän lehmälauma. Tulevaisuudessa tässä tulee olemaan pieni kenttä ja talvitarha. Laitumia emme tässä vaiheessa lähteneet ostattelemaan, mutta vuokramaata on saatavissa ihan tontin vierestä yllinkyllin.

Remontti ei ole vielä valmis, mutta tässä kuva sisältä ja ulkoa.



Hevosten ottaminen kotiin on harkittu juttu. Kaksi hevosta on ollut haaveissa pitkään ja kun mieskin ratsastaa, on kahden hevosen pitämisessä etunsa. Lisäksi toisen hevosen sairastaessa olisi kuitenkin todennäköisemmin toinen kunnossa, nin että voisin itse valmentautua ympäri vuoden. Sijaintimme on erityisen otollinen paikallisen maneesitallin suhteen. Maneesille voi ratsastaa parissakymmenessä minuutissa tai hurauttaa hevoskopilla viidessä minuutissa. Se oli yksi tärkeimmistä kriteereistä paikkaa valitessa. En halua erakoitua kopukoideni keskelle vaan käydä edelleen ihan tavallisilla tunneilla sekä valmennuksissa ja tämä on myös miehen haave. Hän on tosi innostunut esteratsastuksesta ja tulee tarvitsemaan vielä pitkään paikallisten ammattilaisten opastusta.


Jotta homma ei niin monen muun kotitallin pitäjän tavoin lähde lapasesta, on paikalla myös rajoitteensa. Tällaisella tilalla ei oikeasti ole mahdollista pitää montaa hevosta. Pihassa on ulkorakennus, joka eristetetään  Se on harjakorkeudeltaan avara ja pinta-alaltaan sopiva kahdelle hieman yli 9m2 karsinalle sekä reilun  kokoiselle hoitotilalle. Heinille on oma varastonsa ja lannat menevät siirtolavalle katettuun tilaan. Teen tästä projektista talven ja kevään mittaan pari postausta, kuvien kanssa.

Kaksi hevosta muutenkin on hyvä määrä. Tunnen itseni. Hoitaisin varmasti vaikka kymmenen kantturaa tunnollisesti ja hyvin, mutta hampaat irvessä. Elämästä ei kannata tehdä liian vaikeaa ja hevoshommissa optimismi ahmaisee järjen usein yhdellä suupalalla.

Ehkä juuri siksi pahoitin mieleni, kun ajatuksiani arvosteltiin. Epäiltiin sitten osaamistani tai jaksamistani, koin molemmat arviot loukkaavina. Kas kun olen hoitanut hevoseni ennenkin itse ja vieläpä sellaisilla resursseilla, jotka saavat nykytilanteen näyttämään suorastaan loisteliaalta. Kauhistelen itsekin ihmisiä, jotka alkeiskurssin suoritettuaan hankkivat hevoset pihaan, mutta lähes kolmekymmentävuotisen hevostaustani turvin uskallan sanoa, että meissä ei ole mitään yhteistä.

Kiukun nieltyäni voin taas suhtautua asioihin objetiivisesti. Arvostelijoilla on syynsä ja varmasti perustellut huolensa. Kun en koskaan ennenkään, niin miksi nytkään jäisin voivottelemaaan muiden mielipiteitä. Olen elänyt harvinaisen onnellisen elämän tekemällä omat ratkaisuni ja sen pitää riittää vakuudeksi. On oltava unelmia. Niissä ratsastan kuulaana kesäiltana metsässä ystävän tai miehen kanssa omalla hevosellani. Niissä unelmissa ei ole tukirangan ongelmia, nivelrikkoa tai puuttuvaa kenkää. Täytyy vain olla kärsivällinen. Hyvät ajat seuraavat huonoja. Niin on aina ollut.


perjantai 13. lokakuuta 2017

Kun aika on

Jäin muutama tunti sitten lomalle. Tuntuu, että juuri nyt minulla on rajattomasti aikaa. Mitä omalla ajalla voi tehdä? Hetken haahuiltuani muistin tämän blogin, joka lähes vuodenpäivät on saanut viettää hiljaiseloa. Ehkä hetkeen ei ole ollut mitään sanottavaa. Sitä mitä ei halua edes ajatella, ei voi sanoa.

Opetan työkseni psykologiaa. Viidennellä kurssilla puhutaan paljon psyykkisistä hallintakeinoista, defensseistä ja siitä, miten tärkeää vaikkapa terapiassa on itse oivaltaa asioita. Kukaan ei täällä ole elänyt juuri sinun elämääsi etukäteen niin, että osaisi kertoa, miten missäkin tilanteessa olisi hyvä ajatella ja toimia. Koko elämä on oikeastaan sarja päätöksiä, joita teemme usein puutteellisten tietojen varassa, itseämme suojellen ja parasta toivoen.


 Lohduttomien oivallusten tai vaikeiden päätösten tekemistä ei edesauta valmiiksi työstetty totuus. Ihmisellä on halu puhua itselleen asiat oikeinpäin ja riippua kiinni viimeisessä säikeessä. Kuitenkin irtipäästämisessä kauhistuttavinta ei usein olekaan hetki, jolloin tömähdämme maahan, vaan otteen irroittaminen. Vapaa pudotus. Päätös on vaikein. Mukautuvina olentoina sopeudumme seurauksiin.


Nalle ei parantunut, vaikka polvi kuntoutui, se kipeytyi aina uudestaan. Neljännellä piikityksellä löytyi nivelrikkoa. Silloin oli jo moni muukin asia pielessä.




 Moni selaa näitä blogeja etsien epätoivoisena syytä hevosensa ongelmiin. Jokainen kahlaa omat suonsa, eikä minulla ole montaa neuvoa sinulle, joka mietit, mitä pitäisi tehdä. Kuitenkin kahden nuoren hevosen lopettaminen terveydellisistä syistä on opettanut muutaman asian.




Ensiksikin on tavattoman tärkeää tuntea eläin hyvin. Hevoset puhuvat lyhyitä lauseita, mutta silloin olisi tärkeää kuunnella. Nalle ei ole vuoteen lähtenyt mielellään pihasta. Toisinaan, se ei olisi halunnut lähteä tarhasta mukaan. Joskus mäessä se alkoi puuskuttaa, vaikka kunnon puolesta suorituksen ei olisi pitänyt olla raskas. Karsinasta lähdettiin hetken seisomisen jälkeen huojuen. Hevonen ei enää halunnut pyöristää selkäänsä ratsastaessa ja liikkui vinossa. Ensimmäiset protestit tulivat kesällä. Pystyyn nousemista ja peruuttelua.


Kun tuntee hevosensa, tietää kun asiat eivät ole hyvin. Vainoharhainen ei pidä olla, mutta käytöksen muuttuminen on yleensä merkki siitä, että kaikki ei ole kunnossa. Hevonen ei vedä roolia tai ole syyttä hankala. Siksi ei riitä, että osaa ratsastaa. Tulevaisuudessa haluaisin hoitaa hevoseni vieläkin kokonaisvaltaisemmin. Jos ja kun joskus hevosen hankin, se asuu meillä kotona. Tällä en tarkoita, etteikö hevoseni olisi saanut ensiluokkaista hoitoa myös nykyisellä täysihoitotallillaan.



 Herkän hevosen kanssa tietysti moni asia vaikuttaa. Meillä jalkaongelmien kanssa yhtäaikaa oli satulaongelmia, neurologisia ongelmia sekä hammasongelmia. Nämä olivat siis todettuja. Ties mistä muusta piilevästä vaivasta hevosraukkani kärsi. Toisinaan on ihan mahdotonta nähdä missä vika on. Mielestäni tärkeää olisi säännöllisesti käydä terveen hevosen selässä, koska omalleen sokeutuu helposti. Jos ratsastaminen vieraalla hevosilla tuntuu kerta kerran jälkeen helpommalta kuin omalla meneminen, on syytä huolestua. Minulla tämä oivallus vei kauan, koska Nalle keskimäärin oli vaikeampi hevonen kuin useimmat - terveenäkin.



Toinen tärkeä neuvoni liittyy rehellisyyteen. Ihminen torjuu tai jopa kieltää helposti kipeältä tuntuvat asiat. Näin suojelemme itseämme. Tietysti tietämättömyys voi myös aiheuttaa sen, että emme huomaa ongelmaa, mutta ainakin omalla kohdallani tiedostan, että totuuden hyväksyminen vei liian kauan. Eläinlääkärit ovat ammattilaisia, mutta heidänkään keinonsa tutkia hevosta eivät ole rajattomia. Eläinlääketieteen kyky selvittää, mistä on kyse, on hevosten kohdalla usein puutteellinen. Etenkin uudet tai kokemattomat hevosenomistajat luottavat usein siihen, että kun vikaa ei löydy, ei sitä ole. Siksi markkinat pursuavat terveitä eläimiä vaikka terveitä eläimiä on aniharvassa.



Mikään ei ole elämääni toistaiseksi tuonut yhtä paljon iloa, kuin tämä harrastus, joka seuraavassa  käänteessä pakahduttaa sydämen tuskalla. Pettymyksen ja surun patoaminen vie valtavasti energiaa. Kun tänään talutin hevoseni traileriin, joka vei rakkaan ystäväni viimeiselle matkalle, tiesin että tuleva työpäivä tulee olemaan yksi raskaimmista kokemuksistani. Omien seinien suojassa saa romahtaa rauhassa.





Silti kaiken surunkin keskellä tunnen helpotusta. Tämä romaani on luettu loppuun. Kaikkine juonenkäänteineen tarina oli hyvä. Opin jotain. Ennen kaikkea, tiedän tehneeni oikein. Hevosmiestaitoa parhaimmillaan on tietää, kun aika on; ennemmin hieman liian aikaisin kuin liian myöhään.

Eikä kukaan ota muistojani pois.

Kiitos ystävilleni kaikesta avusta.