tiistai 31. lokakuuta 2017

Kärsivällisyydestä

Suomenkieli on ihmeellinen. Sanassa kärsivällisyys on sisäänrakennettuna sekä hyve että epämiellyttävä tunnetila; kärsimys on hyvästä.

Tässäpä siis istun ja ihmettelen, että miten elämästä tuli tällaista? Kun kello tulee puoliseitsemän ja suljen viimeiset työmateriaalini, tunnen itseni levottomaksi. Kun on vuosia tässä kohtaa kiirehtinyt tuli hännän alla tallille, tuntuu nyt elämä kyllä aika tyhjältä. Avaan wilman tai sähköpostin ja teen vielä ylimääräisen tunnin töitä vain huomatakseni, että se jos mikä alkaa ahdistaa lisää. Avaan television ja muistan, että on tosiaankin olemassa ohjelma nimeltä Salatut elämät. En tunne yhtäkään roolihahmoa.

Missä ovat Miia ja Saku?
Hevoseton elämä ei kahdessa viikossa ole tehnyt elämästäni ainakaan onnellisempaa. Tilanne on kuitenkin se, että kaikkien realiteettien mukaan en tule uutta hevosta ostamaan likimain vuoteen. Syyt ovat ensisijaisesti taloudellisia. Hevonen maksaa. Sellainen hevonen, jolla on mielekästä harrastaa maksaa paljon. Järkevin tapa säästää nopeasti on olla hetki ilman hevosta.

Lisäksi olen solminut hiljattain kaksi liittoa, joista sen ikävämmän paikallisen osuuspankin kanssa. Se toinen, kivat kesähäät, maksoivat saman verran kuin keskiverto harrastekopu, mutta en silti olisi vaihtanut sitä päivää edes reinkarnoituun Miltoniin. Osuuspankkikin on ihan kelvollinen kumppani. Ehkä kahden asuntolainan kärvistelyt palkitaan sitten eläkeiässä.



Laitoin rakkaan kaksioni vuokralle ja annoin omakotitaloasumiselle uuden mahdollisuuden. Pari vuotta yksin, kaukana palvelujen lähettyviltä, 130 m2:n talossa olivat vielä kirkkaasti mielessä. Vaan täytyy myöntää, että traumani olivat ylimitoitettuja. Auttaa jo paljon, kun lämmittäjiä ja lumityöntekijöitä on yhden sijaan kaksi. Parasta tässä uudessa kodissa on kuitenkin sijainti.

 
Kun takapihan puolelle kurkkaa, on meidän pienen kirkonkylän päätielle ehkä 250 m. Ison rautakaupan siimeksessä koti saa kuitenkin olla ihan omassa rauhassa. Etupihan ikkunasta sen sijaan avautuu ihana maalaismaisema.

Näillä laitumilla käyskenteli vielä joitakin vuosia takaperin naapurin isännän lehmälauma. Tulevaisuudessa tässä tulee olemaan pieni kenttä ja talvitarha. Laitumia emme tässä vaiheessa lähteneet ostattelemaan, mutta vuokramaata on saatavissa ihan tontin vierestä yllinkyllin.

Remontti ei ole vielä valmis, mutta tässä kuva sisältä ja ulkoa.



Hevosten ottaminen kotiin on harkittu juttu. Kaksi hevosta on ollut haaveissa pitkään ja kun mieskin ratsastaa, on kahden hevosen pitämisessä etunsa. Lisäksi toisen hevosen sairastaessa olisi kuitenkin todennäköisemmin toinen kunnossa, nin että voisin itse valmentautua ympäri vuoden. Sijaintimme on erityisen otollinen paikallisen maneesitallin suhteen. Maneesille voi ratsastaa parissakymmenessä minuutissa tai hurauttaa hevoskopilla viidessä minuutissa. Se oli yksi tärkeimmistä kriteereistä paikkaa valitessa. En halua erakoitua kopukoideni keskelle vaan käydä edelleen ihan tavallisilla tunneilla sekä valmennuksissa ja tämä on myös miehen haave. Hän on tosi innostunut esteratsastuksesta ja tulee tarvitsemaan vielä pitkään paikallisten ammattilaisten opastusta.


Jotta homma ei niin monen muun kotitallin pitäjän tavoin lähde lapasesta, on paikalla myös rajoitteensa. Tällaisella tilalla ei oikeasti ole mahdollista pitää montaa hevosta. Pihassa on ulkorakennus, joka eristetetään  Se on harjakorkeudeltaan avara ja pinta-alaltaan sopiva kahdelle hieman yli 9m2 karsinalle sekä reilun  kokoiselle hoitotilalle. Heinille on oma varastonsa ja lannat menevät siirtolavalle katettuun tilaan. Teen tästä projektista talven ja kevään mittaan pari postausta, kuvien kanssa.

Kaksi hevosta muutenkin on hyvä määrä. Tunnen itseni. Hoitaisin varmasti vaikka kymmenen kantturaa tunnollisesti ja hyvin, mutta hampaat irvessä. Elämästä ei kannata tehdä liian vaikeaa ja hevoshommissa optimismi ahmaisee järjen usein yhdellä suupalalla.

Ehkä juuri siksi pahoitin mieleni, kun ajatuksiani arvosteltiin. Epäiltiin sitten osaamistani tai jaksamistani, koin molemmat arviot loukkaavina. Kas kun olen hoitanut hevoseni ennenkin itse ja vieläpä sellaisilla resursseilla, jotka saavat nykytilanteen näyttämään suorastaan loisteliaalta. Kauhistelen itsekin ihmisiä, jotka alkeiskurssin suoritettuaan hankkivat hevoset pihaan, mutta lähes kolmekymmentävuotisen hevostaustani turvin uskallan sanoa, että meissä ei ole mitään yhteistä.

Kiukun nieltyäni voin taas suhtautua asioihin objetiivisesti. Arvostelijoilla on syynsä ja varmasti perustellut huolensa. Kun en koskaan ennenkään, niin miksi nytkään jäisin voivottelemaaan muiden mielipiteitä. Olen elänyt harvinaisen onnellisen elämän tekemällä omat ratkaisuni ja sen pitää riittää vakuudeksi. On oltava unelmia. Niissä ratsastan kuulaana kesäiltana metsässä ystävän tai miehen kanssa omalla hevosellani. Niissä unelmissa ei ole tukirangan ongelmia, nivelrikkoa tai puuttuvaa kenkää. Täytyy vain olla kärsivällinen. Hyvät ajat seuraavat huonoja. Niin on aina ollut.


perjantai 13. lokakuuta 2017

Kun aika on

Jäin muutama tunti sitten lomalle. Tuntuu, että juuri nyt minulla on rajattomasti aikaa. Mitä omalla ajalla voi tehdä? Hetken haahuiltuani muistin tämän blogin, joka lähes vuodenpäivät on saanut viettää hiljaiseloa. Ehkä hetkeen ei ole ollut mitään sanottavaa. Sitä mitä ei halua edes ajatella, ei voi sanoa.

Opetan työkseni psykologiaa. Viidennellä kurssilla puhutaan paljon psyykkisistä hallintakeinoista, defensseistä ja siitä, miten tärkeää vaikkapa terapiassa on itse oivaltaa asioita. Kukaan ei täällä ole elänyt juuri sinun elämääsi etukäteen niin, että osaisi kertoa, miten missäkin tilanteessa olisi hyvä ajatella ja toimia. Koko elämä on oikeastaan sarja päätöksiä, joita teemme usein puutteellisten tietojen varassa, itseämme suojellen ja parasta toivoen.


 Lohduttomien oivallusten tai vaikeiden päätösten tekemistä ei edesauta valmiiksi työstetty totuus. Ihmisellä on halu puhua itselleen asiat oikeinpäin ja riippua kiinni viimeisessä säikeessä. Kuitenkin irtipäästämisessä kauhistuttavinta ei usein olekaan hetki, jolloin tömähdämme maahan, vaan otteen irroittaminen. Vapaa pudotus. Päätös on vaikein. Mukautuvina olentoina sopeudumme seurauksiin.


Nalle ei parantunut, vaikka polvi kuntoutui, se kipeytyi aina uudestaan. Neljännellä piikityksellä löytyi nivelrikkoa. Silloin oli jo moni muukin asia pielessä.




 Moni selaa näitä blogeja etsien epätoivoisena syytä hevosensa ongelmiin. Jokainen kahlaa omat suonsa, eikä minulla ole montaa neuvoa sinulle, joka mietit, mitä pitäisi tehdä. Kuitenkin kahden nuoren hevosen lopettaminen terveydellisistä syistä on opettanut muutaman asian.




Ensiksikin on tavattoman tärkeää tuntea eläin hyvin. Hevoset puhuvat lyhyitä lauseita, mutta silloin olisi tärkeää kuunnella. Nalle ei ole vuoteen lähtenyt mielellään pihasta. Toisinaan, se ei olisi halunnut lähteä tarhasta mukaan. Joskus mäessä se alkoi puuskuttaa, vaikka kunnon puolesta suorituksen ei olisi pitänyt olla raskas. Karsinasta lähdettiin hetken seisomisen jälkeen huojuen. Hevonen ei enää halunnut pyöristää selkäänsä ratsastaessa ja liikkui vinossa. Ensimmäiset protestit tulivat kesällä. Pystyyn nousemista ja peruuttelua.


Kun tuntee hevosensa, tietää kun asiat eivät ole hyvin. Vainoharhainen ei pidä olla, mutta käytöksen muuttuminen on yleensä merkki siitä, että kaikki ei ole kunnossa. Hevonen ei vedä roolia tai ole syyttä hankala. Siksi ei riitä, että osaa ratsastaa. Tulevaisuudessa haluaisin hoitaa hevoseni vieläkin kokonaisvaltaisemmin. Jos ja kun joskus hevosen hankin, se asuu meillä kotona. Tällä en tarkoita, etteikö hevoseni olisi saanut ensiluokkaista hoitoa myös nykyisellä täysihoitotallillaan.



 Herkän hevosen kanssa tietysti moni asia vaikuttaa. Meillä jalkaongelmien kanssa yhtäaikaa oli satulaongelmia, neurologisia ongelmia sekä hammasongelmia. Nämä olivat siis todettuja. Ties mistä muusta piilevästä vaivasta hevosraukkani kärsi. Toisinaan on ihan mahdotonta nähdä missä vika on. Mielestäni tärkeää olisi säännöllisesti käydä terveen hevosen selässä, koska omalleen sokeutuu helposti. Jos ratsastaminen vieraalla hevosilla tuntuu kerta kerran jälkeen helpommalta kuin omalla meneminen, on syytä huolestua. Minulla tämä oivallus vei kauan, koska Nalle keskimäärin oli vaikeampi hevonen kuin useimmat - terveenäkin.



Toinen tärkeä neuvoni liittyy rehellisyyteen. Ihminen torjuu tai jopa kieltää helposti kipeältä tuntuvat asiat. Näin suojelemme itseämme. Tietysti tietämättömyys voi myös aiheuttaa sen, että emme huomaa ongelmaa, mutta ainakin omalla kohdallani tiedostan, että totuuden hyväksyminen vei liian kauan. Eläinlääkärit ovat ammattilaisia, mutta heidänkään keinonsa tutkia hevosta eivät ole rajattomia. Eläinlääketieteen kyky selvittää, mistä on kyse, on hevosten kohdalla usein puutteellinen. Etenkin uudet tai kokemattomat hevosenomistajat luottavat usein siihen, että kun vikaa ei löydy, ei sitä ole. Siksi markkinat pursuavat terveitä eläimiä vaikka terveitä eläimiä on aniharvassa.



Mikään ei ole elämääni toistaiseksi tuonut yhtä paljon iloa, kuin tämä harrastus, joka seuraavassa  käänteessä pakahduttaa sydämen tuskalla. Pettymyksen ja surun patoaminen vie valtavasti energiaa. Kun tänään talutin hevoseni traileriin, joka vei rakkaan ystäväni viimeiselle matkalle, tiesin että tuleva työpäivä tulee olemaan yksi raskaimmista kokemuksistani. Omien seinien suojassa saa romahtaa rauhassa.





Silti kaiken surunkin keskellä tunnen helpotusta. Tämä romaani on luettu loppuun. Kaikkine juonenkäänteineen tarina oli hyvä. Opin jotain. Ennen kaikkea, tiedän tehneeni oikein. Hevosmiestaitoa parhaimmillaan on tietää, kun aika on; ennemmin hieman liian aikaisin kuin liian myöhään.

Eikä kukaan ota muistojani pois.

Kiitos ystävilleni kaikesta avusta.


sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Poni

Hold your horses! Älkää soittako animaliaan, EVR:ään tai poliisille. Ratsastan tällä pikku kapistuksella ehkä kerran tai kaksi kuukaudessa. Totisesti toivoisin olevani pienempi, niin kiva poni on meidän tallin  Taavi 7v.



Taavi on ketterä oppimaan. Joulun välipäivinä en onnistunut väistättämään häntä edes käynnissä. Tänään Taavi teki pari ihan kaunista väistöaskelta jopa ravissa. Me mennä kipsutamme pitkin maneesia. Valmentajan ääni tuntuu tulevan jostain kaukaa maan alta. Mitäs me hänestä. Kaviot vaan menevät tap tap ja pienet karvaiset korvat kääntyilevät kyselevästi: "Näinkö? Onko näin hyvä?"

Wels B-tyyppiä edustava Taavi on varmasti  vain reilu 120cm korkea. Sillä on kuitenkin kauniit, jopa hevosmaiset liikkeet ja täydellinen työmoraali. Sen selässä tuntuu, kuin osaisi ratsastaa. Siltä ei ole tuntunut vuosiin.

Etenkin nyt kipeällä kädelläni (sormi hajonnut) Nallen kanssa suhratessa on taas tuntunut työläältä kaikki. Nalppi liikkuu ihan kivasti, mutta on niin täynnä virtaa, että olen tyytynyt pysymään omalla mukavuusalueellani.

Niinpä hölkkäilemme päämäärättömästi ympäriinsä ja patsastelemme keskellä kenttää juoruamassa. Odotan, että sisäinen ponityttöni uinahtaisi ja tavoitteellisesti harrastava minäni heräisi horroksestaan.

Mutta siihen asti, pistän silmät kiinni ja olen taas 11-vuotias, kuten näissä kuvissa. Silloin muuten oli ryhti kunnossa ja istuntakin tiiviimpi kuin nykyisin, vaikka taisin ratsastaa koko kesän noissa kaksiraitaverkkareissa :D




torstai 5. tammikuuta 2017

Klinikalla taas

Kun taaksepäin selaa, alkaa erehdyttävästi näyttää siltä, että meidän elämä on yhtä klinikalla tai kisoissa ravaamista. Ihan näin ei onneksi ole. Minusta on vain tullut laiska kirjoittelija. Eilen kuitenkin käytiin hoidattamassa Laukaassa Nallen takapolvi. Tällä kertaa halusin lähteä ajoissa kahdesta syystä. Vaikka hevonen ei vielä selkeästi ontunut, oli se minusta huono ratsastaa ja oireet muistuttivat epäilemättä kesän vikalistaa. Hevonen taipui huonosti oikeassa kierroksessa ja liirasi takapäätä oikealle. Olen lisäksi kutsunut kiropraktikon meille nyt tammikuussa ja halusin hoidattaa muut vaivat huolellisesti ennen kuin lähdetään kartoittamaan, voisiko esimerkiksi selän liikkuvuudelle tehdä jotain.

Eläinlääkri muistutti takapään voiman tärkeydestä. Hyvä lihaksisto ennaltaehkäisee nivelvaivoja. Tänä talvena aionkin erityisellä tarkkuudella ratsastaa takapäähän lisää lihasta. Toivottavasti takapolvi pysyisi kunnossa!

Meillä käy tallilla todella hyvä eläinlääkäri-kiropraktikko, jonka hoidosta on ollut useammalle hevoselle apua. Nallekin tosiaan pääsee hänen käsittelyynsä. Olen pidemmän aikaa ihmetellyt, miksi Nallella on ajoittain vaikeuksia pyöristää selkää ja ottaa sitä kautta takapäätä alleen. Kesällä otettu valokuva havainnollistaa asiaa varmaan hyvin. Nämä ovat ensimmäiset esteet, mitä ylitettiin sairasusloman jälkeen.

Ensimmäisessä kuvassa hevonen tulee ihan hyvään hyppypaikkaan, mutta hyppää aivan selkä alhaalla, pelkästään takasilla ponnistaen.Hyppy on laaduton ja ratsastajallekin epämukava.


Pienen vertymisen jälkeen hevonen hyppää jo selkeämmin selän läpi. Kun Nalle hyppää oiken päin, tuntuu joskus siltä, että sillä voisi mennä miten isoja esteitä tahansa. 



Tässä kuva kisoista muutamaa kuukautta myöhemmin. Tässä hyppy on minusta optimaalinen selän pyöreyden suhteen. Toivottavasti saamme kiropraktikolta apua näihin pyöreysongelmiin ja muutenkin hevosen suorituskyky paranee.


Onkohan joku muukin kamppaillut selän liikkuvuuteen liittyvien ongelmien kanssa? Entä löytyisikö mäki- ja hankitreenin lisäksi hyviä vinkkejä takapään voimistamiseen?

Ai niin. Hennan ihana Nuppu on taas kotona ja pienen villivarsavaiheen jälkeen heppa näyttäisi palailevan kivasti treeniin. On kyllä ilo, että saan ratsastaa muillakin hevosilla, koska sitä kehittyminen todentotta edellyttää .Olen muuten päässyt mukaan myös mahtavaan ponivalmennusryhmään. Ratsastan siis hikihatussa koulua tallin poneilla kerran viikossa Miian valvovan silmän alla:D Kerrankin lyhyestä varresta on jotakin hyötyä. Katsotaan, jos saisin kuvia jostain pikkuratsusta tänne joku päivä ;)

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Epätyypillisiä juttuja

Ensiksikin on sanottava, etten enää voi sanoa epätyypilliseksi sitä, että olen päässyt Nallella kisoihin. Tämä syksy on kyllä ollut varsin aktiivista kisojen kannalta. Tuntuu suorastaan uskomattomalta, ettei kuukauteen ole tarvinnut käydä edes klinikalla. Kesä-syksy-akselilla klinikkakäyntejä kertyikin kokonaiset neljä, joten sitä myötä on oikeastaan ihme, että taloustilanne antaa periksi kisoissa käymisen.

Eilen hyppäsimme Riders Innissä luokat 90 ja 100 cm. Nalle, joka ei koskaan kieltele tai juurikaan katsele esteitä, yllätti minut täysin jäämällä jumittamaan yhteen kaarteeseen. Sarjan a-osa tuli kyllä aika nopeasti kaarteen jälkeen ja este oli tkaunis ja kiiltävä näyttävine johteineen, joten ehkäpä siinä selitys kummalliselle reaktiolle. Hämmennys saatiin onneksi taltutettua pienellä rauhoittelubreikillä, mutta kiellon lisäksi yliaikavirheitä tuli kokonaiset seitsemän. Olin rataan kuitenkin tyytyväinen. Etenimme sujuvasti eikä hyppypaikka tullut kertaakaan samalla tavalla juureen kuin viime kerralla. Parasta kaikessa oli myös se, ettei kummallakaan radalla tullut yhtään puomia alas, vaan hevonen hyppäsi todella tarkasti ja korjasi jopa pari omaa virhettäni :)










Metrin luokassa hyppäsimme perusradan nollilla, mutta uusinnassa sorruin itselleni todella epätyypilliseen virheeseen. Myönnän ratsastaneeni ihan tarkoituksella vinon tien, koska tarkoituksena oli tehdä tiukka käännös oikealle heti hypyn jälkeen. Joku sisu siinä sitten kuitenkin meni kaulaan. Nalle oli ihan menossa, mutta käänsin kuitenkin jostain syystä hevosen pois. Todella typerä moka ihmiseltä, joka yleensä aina ratsastaa tolppien väliin. Tein voltin ja uuden yrityksen. Loppuradan hyppäsimme muuten virhettömästi. Nalle tuntui tosi hyvältä ja todennäköisesti kauden viimeisistä kisoista jäi oiken hyvä fiilis.

Ehkä vinoja linjoja pitää vielä treenata. Toisella yrittämällä onnistui tällä kertaa :)

Voltin päälle rapsahti jälleen jokunen yliaikavirhe ja olimme tuloksissa puolenvälin hujakoilla. Videota ei tällä kertaa saatu ja kuvatkin ovat vähän epätarkkoja.




Ai niin. Jos joku on epätyypillistä niin se, että meikäläinen ratsasti viikko sitten koulukisoissa ensimmäistä kertaa about viiden vuoden tauon jälkeen. Kannuksetkin kasvoivat melkein sammalta ja harjoitusravissa en ole istunut miesmuistiin, mutta niin vain napattiin Kirjonurmen tallin tuntihevosen Utun kanssa senioreiden seuramestaruushopeaa. Tässä kuva Utusta, viime syksyltä. Utu sai tuolloin toimia ensimmäisenä hevosena, jonka leveään selkään uskalsin kivuta ilman satulaa kuukausi polvileikkauksen jälkeen. Ihana hevonen <3


Tässäpä kuulumisia tältä erää. Loppuun kuva, joka jaksaa naurattaa. Yritin syyslomalla saada idyllistä kuvaa äidistä ja tyttärestä kävelyttelemässä koiraa rauhaisalla metsätiellä. Lopputulos näyttää lähinnä siltä, että olen väkisin kidnapannut joltain mummelilta fifin matkaani. Hertta-parka :D


tiistai 4. lokakuuta 2016

Legolääkärissä


 Hevosen hampaat ovat sitten monimutkainen juttu. Moni tietääkin, että Nallen suu on ollut oikea murheenkryyni oikeastaan kaiken sen ajan, kun hevonen on minulla ollut. Muutenkin jälkijunassa kehittyneelle Nallelle puski hampaita todella hitaasti ja esimerkiksi kulmahampaat tulivat tosi myöhään. Lisäksi Nalle on ollut aina vähän epätasainen edestä, mikä herätti pari vuotta sitten epäilyksen ikenen sisäisistä sudenhampaista.

Reilu vuosi sitten kesällä hampaiden raspauksen yhteydessä eläinlääkäri erehtyi ja yritti poistaa pikkuista kulmahammasta sudenhampaana. Hammas tulehtui ja tulehdus levisi lopulta myös silmään. Pitkällisten hoitojen jälkeen sekä hammas että silmä onneksi pelastuivat. Nallen hampaita hoidettiin samassa yhteydessä muutoinkin pyöristämällä joitakin teräviä kohtia. Kyseessä ei siis ollut perusraspaus, mutta koska klinikkaparerit ovat jo hukkuneet, en osaa asiaa paremmin valaista.

Syyskuun tarkastuksessa huomattiin pieni hampaankärki, joka pilksti yläleuan hammaslomasta. Hammas oli puhkaissut ikenen ja röntgenissä sen huomattiin olevan sen verran kookas sudenhammas, että se kannatti poistaa.


Maanantaina hammas sitten vihdoinkin saatiin pois Nallea kiusaamasta. Nyt köpötellään muutamia päiviä hackamoreilla ja toivotaan, että operaatiosta olisi ainakin hieman hyötyä ja heppa muuttuisi tasaisemmaksi edestä. 


 Tässä kuvassa näkyy pieni reikä oikealla ylhäällä hampaanpoiston jälkeen. Onneksi suussa olevat haavat paranevat yleensä nopeasti. Suosittelen hammasröntgeniä etenkin nuorten heppojen omistajille. Toisinaan sudenhampaat voivat jäädä ikenen sisään ja häiritä siellä vuosiakin, ilman että mitään näkyy ulospäin.

Kiitoksia vaan Tampereen hevosklinikalle Nallen hyvästä hoidosta :)