Hertta

Luulin muistavani, mutta en sittenkään. Ensimmäiset päivät pentukoiran kanssa ovat sanoinkuvaamattoman jännittäviä. Emme vielä tunne toisiamme. Tuo värisevä otus ikävöi äitiään ja pelkää. Itse pelkäät, että se menee rikki. Tai saa trauman.

Siinä me katsoimme toisiamme hämärtyvässä illassa. Lupasin auttaa ja suojella parhaani mukaan ja luottavaiset silmät sinetöivät lupaukseni. Puolen yön lähestyessä meistä oli jo tullut perhe. Neulanterävät naskalit pureutuivat korvaani ja polvessa olevat tikit meinasivat saada kyytiä pienten kynsien alla. Mutta pitkin uutta asuntoani laukkaava, ruskea salama oli selvästi onnellinen ja se tuntui hyvältä.

Hertta viihtyy parhaiten sylissä. Tai laukussa. Jouduin ostamaan koiralaukun päästäkseni portaat alas kaiteesta kiinni pitäen. Kyynärsauva piti hylätä. Sisällä laukku pitää piilottaa, koska muuten koira viettäisi siinä kaiken aikansa. Kontaktin ottaminen tai jalan vierssä kulkeminen eivät ole ongelmamme. Tai oikeammin siinä on suurin haasteeni; miten saada pentu irtoamaan jalasta? Miten estää jatkuva tuijotus?

Olen silti aivan myyty. Kunpa Oliver näkisi meidät nyt. Iltaisin on sellainen ralli, että Olli kyllä pudistelisi tuohtuneena päätään. Vaikka jalkaani särkee ja kävely muistuttaa hanhen taaperrusta, on pieni Hertta tuonut elämääni valtavan määrän iloa. Tässä pari kuvaa eiliseltä.

Nallen kanssa kaikki on mennyt Lempäälässä hienosti. Kunhan saan kyydin, käyn tervehtimässä heppaa ja kerron sitten lisää. Kivaa loppuviikkoa kaikille!

Kysyn vaan

Mitä järkeä tässä elämässä on, jos kaikki kiva viedään? En voi käydä töissä, en liikkua vessaa pidemmälle, hevonen treenailee yli sadan kilometrin päässä ja Oliverkaan ei ole seurana. Lohduttaudun suklaan lisäksi sillä, että tasan kuukauden päästä pääsen mahdollisesti töihin ja jos kaikki menee hyvin, istun heppani selässä jo kolmen kuukauden päästä.  Vaan kyllä matelevat minuutit hitaasti, voin kertoa.

Täytyy kuitenkin antaa täysi tunnustus ja kiitos Jokilaakson sairaalalle. Jämsän terveyspalveluista on joskus kuulunut soraääniäkin, mutta ainakin päiväkirurgisen puolen väki teki työnsä todella ihailtavan ammattitaitoisesti, tehokkaasti ja ystävällisesti. Kaikki sujui kuin rasvattu ja tunsin itseni vähintään kunikaalliseksi. Jopa kirurgilta liikeni aikaa pari tuntia leikkauksen jälkeen käydä tiedustelemassa vointiani. siinä ylellisessä reclynertuolissa, herkkuleipien ja tuoreen kahvin kanssa kirjaa lukiessani, saatoin jopa hetkeksi unohtaa, että polveeni on hetki sitten raastettu kolme ruuvia.

Pienen akkuporakonetta muistuttavan välineen käyttö olikin ikävin osio koko leikkauksesta. Porakoneesta lähtee porakoneen ääni ja vaikka selkäydinpuudutuksessa en kipua tuntenutkaan, pystyi poranterän työntymisen luuhun kuitenkin aistimaan pelkästä raajan tärinästä. Hrrrr. Nuo viheliäiset ruuvit muistuttavat itsestään tietenkin joka sekunti ja siksi olen pyrkinyt nukkumaan aika kun mahdollista. 

Vaan mahtuu tähän kaikkeen hyviäkin puolia. Oma äippä käy Kuhmoisissa aniharvoin. Kun tuskissani kiukkusin auton takapenkiltä apteekin pihassa, saatoin vain olla iloinen, että kuskina oli oma emo, joka tuskin harkitsi lastinsa kippaamista kyydistä. Myös ruokatarjoilu on pelannut kiitettävästi puhumattakaan herkkutoiveiden toteuttamisesta. Eläköön mama! 

Myös Aki lähetti tekstiviestin ensimmäisen ratsastuksen jälkeen. Hevonen on mennyt kesän aikana hurjasti eteenpäin. Tästä on hyvä jatkaa. Kunhan jalka tottelee ja on turvallista ajaa, hurautan tervehtimään omaa heppaystävääni. Kamerankin lupaan ottaa.

Hauskaa on myös se, että aivan pian pääsen muuttamaan uuteen kotiin . Oliverin jälkeensä jättämän hiljaisuuden saa täyttää ihana pieni Hertta, joka saapuu minulle näillä näkymin 23.8. Hertta on sekarotuinen (Griffon 50%).  Pennusta tulee varmasti lisää juttua tulevaisuudessa. 

Ison polvilaikkauksen jälkeen on varmaan ihan luonnollista vähän kärvistellä, mutta edellä mainittujen kivojen asioiden lisäksi saan voimaa siitä, että ensi vuonna pääsen vihdoin tekemään kaikkea sitä, mistä olen vuosia joutunut kieltäytymään. Saan luistella, lasketella, pelata sählyä tai vaikka juosta metsässä. Vapiskaa vaan oppilaat, kevään pesisturnauksen vievät nimiinsä tänäkin vuonna opettajat ;)

Vika päivä

Kesä tuli, lumi suli, Nalle sanoi "puli puli".

Kutakuinkin näin se meni, kun heitimme hepan kanssa yhdessä talviturkin tänään, meidän viimeisenä yhteisenä päivänä ennen leikkausta. Aluksi järveen meneminen jännitti, mutta menin itse edellä ja sitten pulikoiminen jo olikin Nallen mielestä ihan parasta. Hauskinta oli yllättäen sukeltaminen, jota Nalle harjoitti useamman kerran.

Kaikki kuvat on ottanut Henna. Kiitos <3

Aurinkoista viikkoa kaikille! Erityistsempit kaikille koululaisille ja opiskelijoille!