Jos heitän veivini tai hurahdan

Mentaalisesti lapsen odottaminen ei ole aiheuttanut elämässäni suuria mullistuksia. Paitsi kaksi, jotka eivät edes välttämättä liity perhekoon kasvamiseen ja joihin palaan myöhemmin. Useimmilla ystävillä on jo lapsia ja kieltämättä joidenkin persoona saattoi kehittyä uusille urille pikkuihmisten myötä. Eikä siinä mitään. Itse en usko, että kuoriudun sairaalavaatteistani ehtana kanaemona tai itkeä tihrustan vaippamainoksille tulevaisuudessakaan, mutta mistäs sitä koskaan tietää. Ensimmäisen lapsen syntymä muuttaa joka tapauksessa asioita. Tietenkin tärkeintä olisi, että kaikki menee hyvin. Jos kuitenkin menetän itseni ja hurahdan jonnekin mammakuplaan, tai vaikka kuolen synnytykseen, mikä toki on äärimmäisen harvinaista, niin kirjattakoon jotain muistiinmerkitsemisen arvoista.

Edestäpäin ei heti arvaisi, että oon pakannut melkein 15 kg ekstraa  tähän alle 160cm varteeni :D

 Ensiksikin lapsi on tietenkin maailman tärkein asia. Vaikka odotusaika on ehdottomasti ollut elämäni tympein ajanjakso, ei se missään tapauksessa vie arvoa lapselta, jota luonnollisesti Pekan kanssa odotamme suurella innolla. Luultavasti kaikki vaivat ja harmitukset unohtuvat ajan oloon tai ainakin korvautuvat uusilla pulmilla nukkumisesta hampaiden tuloon, niin että kuka jaksaa muistella neljän kuukaden "krapulaa" tai niitä muita mukavia pikku oireita, jotka uusi elämä toi tullessaan?

Sitten tukevat ne mainitsemani muutokset. Molemmat liittyvät kotona olemiseen. Jos ehkä ennen pitkästyin nopeasti omien seinien tuijotteluun tai kaipasin juhlimaan kavereiden kanssa, niin tässä suhteessa kolmekymppiseksi venähtänyt nuoruuteni taitaa olla taputeltu. Olen ollut jopa salaa tyytyväinen, kun olotilaan vedoten ei ole tarvinnut osallistua joihinkin rientoihin. Ajatus baariin menemisestä tuntuu yhtä houkuttelevalta kuin työpäivän päälle lankeavaan henkilöstökokoukseen osallistuminen. Vaikka totta puhuen kaipaan niin paljon töihin, että pieni henkilöstökokous kyllä voisi tullakin kysymykseen.

Ystäviä on kyllä ikävä!

 Toinen ihmeellinen asia on se, etten kaipaa matkustelua. Ehdin toki raahata tätä uutta elämää sisuksissani peräti neljässä valtiossa, mutta krooninen matkakuumeeni loisti poissaolollaan. Oli ihan ok. mennä reissuun, mutta en saanut siitä sellaisia kiksejä kuin ennenmuinoin. En ole selannut äkkilähtöjä koko vuonna. Ajatus aurinkorannasta ei herätä mitään tunteita. Matkustelussa kaipaan korkeintaan vanhojen ystävieni seuraa. Kunpa he haluaisivat matkailla takapihallani :D

Ehkä kutsun vaikka heidät ensi kesänä!

Tää oli ennen paras fiilis ikinä. Hetki ennen koneen nousua.

Kuin myös loman ekat mojitot!

Melkein tasan vuosi sitten Venäjän Karjalassa (!)

Käsitykseni täydellisestä elämästä pitää sisällään jokseenkin keski-ikäisen, keskituloisen ja keskiverron suomalaisen haaveita. Toivon terveyttä perheelleni ja läheisilleni. Työtilanne saisi pysyä ennallaan ja autot ehjinä. Kunpa kehittyisin harrastuksen saralla. Toivottavasti suuret vastoinkäymiset eivät kohtaisi meitä.

Täydellinen hetki

Joskus sitä ei oikein edes tiedä mistä unelmoi. Muutama vuosi sitten olisin voinut julistaa kiveen kirjoitetuksi kolme jaloa totuutta: En koskaan enää muuta omakotitaloon,  ota hevosia kotiin tai jämähdä minnekään ydinperhekuplaan. Nyt en voisi kuvitella mitään parempaa.

Täydellinen lauantaikävely

Oman pihan näkymä

Ehkä palaan lukemaan tätä jonakin räntäsateisena aamuna, kun talutan mahavaivaista hevosta itkuhälytin taskussa ja pelkään kompastuvani omiin silmäpusseihini. Olkoon sitten niin. Juuri nyt tuntuu, että elän unelmaani enkä muuttaisi mitään.

Viimeistään kolmen viikon päästä ollaan jännän äärellä. Jos joku näitä juttuja lueskeleva on sovittanut hevosharrastustaan vauva-aikaan, niin pistäpä kommenttia kehiin. Olisi kiva lukea :)

Loppuun on pakko laittaa vielä Pekasta ja tuntiheppa Belindestä pari uutta kuvaa. Pekan kehitys on ollut kyllä ihan huikeaa. Esteratsastus taitaa olla parasta ;)