torstai 12. marraskuuta 2015

Hullu rakkauteni

Nyt jos koskaan alan ymmärtää lehdistön suosiollisella avustuksella meuhkaavia vanhempia, jotka mielellään syyttävät koulua, opettajia tai yhteiskuntaa lastensa ongelmista (onneksi meillä Kuhmoisissa ei sellaisia vanhempia oikeasti ole). Parasta maailmassa olisi, jos joku virallinen instanssi nyt vapauttaisi minut, jo järkensä menettäneen, tästä lyijynraskaasta vastuusta. Mitä minä olen tehnyt tämän kaiken ansaitakseni?

Jo ennen koiruuden syntymää koulutin karmaani. Hymyilin kaikille! Silloinkin, kun se perkuleen check engine-valo syttyi parkkiruudussa juuri ennen tukiopetusta, johon kukaan ei lopulta edes jaksanut tulla. Ostelin ihania koiratavaroita etukäteen. Saksalaiselle hajun neutraloijalle hieman hymähdin. Oppihan viimeisin koirani sisäsiistiksi jo kahdessa viikossa! Risto-Matti Ratian kaulapanta maksoi vähän enemmän kuin se tavallinen. Mistä saatoin tietää, että Anu Saagim on sitten kertakaikkisen huonosti käyttäytyvä nainen? Edelleen.

Sanon aina, että hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita. Katinkontit! Talouteeni herttaisessa koiranpennun puvussa lähetetty olento kaipaisi matolääkkeen sijaan manaajaa. Pitkäjänteiset kehut, kiellot, jäähyt tai huomiottajättämisetkään eivät tähän ilmestyskirjan petoon tunnu tepsivän. Tänään tarkalleen viiden kuukauden ikään ehtinyt perheenjäseneni tottelee vain halutessaan. Hän haluaa totella valitettavan harvoin.

Sisäsiisteydestä en jaksa vielä edes haaveilla. Sen sijaan en voi lakata pohtimasta, miksi vielä illalla kaulapantaansa itse sukeltava koira ei voi aamulla antautua kiinni lenkkiä varten? Mitä tyydystystä voi koiranpentu saada tuulikaapissa hiljaa nyyhkyttävästä emännästä?

Iloitsen päivittäin kuitenkin kolmesta asiasta. Ensiksikin on yksinomaan onni ja autuus, ettei koiria tarvitse lähettää kouluun ammttipedagogien arvioitavaksi. Supliikkinaisena tietenkin selittäisin kaiken parhainpäin. En ole epäonnistunut! Minulla on yli 20 vuoden koirakokemus! Tämä meidän Hertta on vain erityisherkkä!

Toisekseksi koirani on kaikeksi onneksi sentään suloinen. Siis esteettisesti.

Kolmanneksi: Rakastan tuota huonotapaista riivinrautaa koko sydämestäni. Hermoistani on jäljellä vain joku hassu haituva, mutta isojen koirien tai isoegoisten koiratietäjien edessä tulen puolustamaan omaani viimeiseen naiseen. Sellaisia me "äidit" vain olemme.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti