Mitä meille kuuluu?

Täällä ollaan. Pieneksi suunniteltu kirjoitustauko venähti uskomattomaksi yli puolen vuoden breikiksi ja jos täällä enää kukaan pyörii, niin kerrottakoon mitä meille kuuluu nyt.

Hyvää ja huonoa. Treenasimme Nallen kanssa koko vuoden ahkerasti ja mielestäni tuloksiakin näkyi. Uuden satulan myötä oma olemiseni helpotti kovasti. Nyt käytössä on siis yksisiipinen Voltaire Lexington, joka lötyi Aki Karhapään avustuksella.

Vähäluminen talvi laittoi haasteensa hankitreenille.

Uuden satulan myötä jouduin myymään kaksi edellistä. Mutta pelkällä estesatulalla on pärjätty hienosti. Erikoisuutena tässä yksiipisessä penkissä ovat myös pitkät vastinhihnat.

Valmentauduimme koko kevätlukukauden ahkerasti Miksun ja Sepon johdolla. Lisäksi osallistuin kerran viikossa Miian esteryhmään ja käväisin toukokuussa Korpikylän Spring Tourissa hyppäämässä pari pientä luokkaa. Rusettikin saatiin :)

Loppukevään ja alkukesän kieppeillä aloin olla kuitenkin hieman tyytymätön yhteistyöhömme. Nalle vaikutti ratsastaessa hieman happamalta ja narskutteli  tyytymättömästi hampaitaan. Tätä on toki hyppytunneilla ilmennyt joskus aikaisemminkin. Meillä on ollut vaikeuksia löytää kuolainta, jolla vahva mutta herkkä hevonen tulisi riittävästi takaisin esteiden välissä. Uusin oire on se, ettei hevonen ole tahtonut liikkua rehellisessä peräänannossa. Lopuksi viime viikolla vasemman takasen kavion kärki alkoi ryystää maata ympyrällä sisäjalkana.

Tiistaina pakkasin hepan autoon ja hurautin Laukaalle. Nallen takapolvi oli tulehtunut ja saimme kolmen viikon kävelykuurin. Polvi myös piikitettiin. Olen tietenkin pahoillani, etten ehtinyt koko kesänä kisaamaan, mutta toisaalta sairausloma on meille uusi mahdollisuus.

Tässä ollaan klinikalla. Diagnoosi ei onneksi ollut pahin mahdollinen. Hylkäsin myös ajatuksen loppukesän äkkilähdöstä heti laskun saatuani ;)

Yksi akilleenkantapääni ratsastajana on ehdottomasti käsi. Hevonen kun on ratsastajansa peili, olen tullut siihen tulokseen, että Nallen epärehellinen peräänanto on seurausta oman käteni paineesta. Haluaisin opettaa hevosen myötäämään selkeämmin alas, syvälle maata kohden, jotta selkä aidosti nousisi ja kuolaimella olosta jäisi pienikin vastustelu pois. Tämä on minulle kärsimättömälle ihmiselle vaikeaa, koska työtä on tehtävä paljon käynnissä ja viimeistään vartin jälkeen olen tyypillisesti kyllästynyt ja alkanut ravata.

Nyt, kun on pakko malttaa kävellä se 30-60 minuuttia päivässä, on minulla hyvä sauma opettaa hevosta ja itseäni uuteen etenemistapaan. Aion myös käydä tunneilla ihan tuntihevosilla. Kisata ehtii sitten syksylläkin.

Hertalle kuuluu hyvää. Kävimme eilen tapaamassa sen kasvattajia. Paikalla oli koko perhe: Luka-isä, Lulu-äiti sekä Liinu-sisko. Huomasin heti, että Hertasta oli kasvanut Liinuun nähden oikea jättiläinen. Liinu kun painaakin vain 2,5 kg Hertan yltäessä neljään kiloon. Tässä tapaamisesta vielä pari kuvaa :)

Yritän nyt kirjoitella taas vähän useammin. Mukavaa kesää kaikille!

Hertta ja Liinu etualalla. Lulu taustalla ja Lucaa pidellään kaulapannasta.

" Äiti, mulla on siellä uudessa kodissa kaikki hyvin."