Kysyn vaan

Mitä järkeä tässä elämässä on, jos kaikki kiva viedään? En voi käydä töissä, en liikkua vessaa pidemmälle, hevonen treenailee yli sadan kilometrin päässä ja Oliverkaan ei ole seurana. Lohduttaudun suklaan lisäksi sillä, että tasan kuukauden päästä pääsen mahdollisesti töihin ja jos kaikki menee hyvin, istun heppani selässä jo kolmen kuukauden päästä.  Vaan kyllä matelevat minuutit hitaasti, voin kertoa.

Täytyy kuitenkin antaa täysi tunnustus ja kiitos Jokilaakson sairaalalle. Jämsän terveyspalveluista on joskus kuulunut soraääniäkin, mutta ainakin päiväkirurgisen puolen väki teki työnsä todella ihailtavan ammattitaitoisesti, tehokkaasti ja ystävällisesti. Kaikki sujui kuin rasvattu ja tunsin itseni vähintään kunikaalliseksi. Jopa kirurgilta liikeni aikaa pari tuntia leikkauksen jälkeen käydä tiedustelemassa vointiani. siinä ylellisessä reclynertuolissa, herkkuleipien ja tuoreen kahvin kanssa kirjaa lukiessani, saatoin jopa hetkeksi unohtaa, että polveeni on hetki sitten raastettu kolme ruuvia.

Pienen akkuporakonetta muistuttavan välineen käyttö olikin ikävin osio koko leikkauksesta. Porakoneesta lähtee porakoneen ääni ja vaikka selkäydinpuudutuksessa en kipua tuntenutkaan, pystyi poranterän työntymisen luuhun kuitenkin aistimaan pelkästä raajan tärinästä. Hrrrr. Nuo viheliäiset ruuvit muistuttavat itsestään tietenkin joka sekunti ja siksi olen pyrkinyt nukkumaan aika kun mahdollista. 

Vaan mahtuu tähän kaikkeen hyviäkin puolia. Oma äippä käy Kuhmoisissa aniharvoin. Kun tuskissani kiukkusin auton takapenkiltä apteekin pihassa, saatoin vain olla iloinen, että kuskina oli oma emo, joka tuskin harkitsi lastinsa kippaamista kyydistä. Myös ruokatarjoilu on pelannut kiitettävästi puhumattakaan herkkutoiveiden toteuttamisesta. Eläköön mama! 

Myös Aki lähetti tekstiviestin ensimmäisen ratsastuksen jälkeen. Hevonen on mennyt kesän aikana hurjasti eteenpäin. Tästä on hyvä jatkaa. Kunhan jalka tottelee ja on turvallista ajaa, hurautan tervehtimään omaa heppaystävääni. Kamerankin lupaan ottaa.

Hauskaa on myös se, että aivan pian pääsen muuttamaan uuteen kotiin . Oliverin jälkeensä jättämän hiljaisuuden saa täyttää ihana pieni Hertta, joka saapuu minulle näillä näkymin 23.8. Hertta on sekarotuinen (Griffon 50%).  Pennusta tulee varmasti lisää juttua tulevaisuudessa. 

Ison polvilaikkauksen jälkeen on varmaan ihan luonnollista vähän kärvistellä, mutta edellä mainittujen kivojen asioiden lisäksi saan voimaa siitä, että ensi vuonna pääsen vihdoin tekemään kaikkea sitä, mistä olen vuosia joutunut kieltäytymään. Saan luistella, lasketella, pelata sählyä tai vaikka juosta metsässä. Vapiskaa vaan oppilaat, kevään pesisturnauksen vievät nimiinsä tänäkin vuonna opettajat ;)