Hertta

Luulin muistavani, mutta en sittenkään. Ensimmäiset päivät pentukoiran kanssa ovat sanoinkuvaamattoman jännittäviä. Emme vielä tunne toisiamme. Tuo värisevä otus ikävöi äitiään ja pelkää. Itse pelkäät, että se menee rikki. Tai saa trauman.

Siinä me katsoimme toisiamme hämärtyvässä illassa. Lupasin auttaa ja suojella parhaani mukaan ja luottavaiset silmät sinetöivät lupaukseni. Puolen yön lähestyessä meistä oli jo tullut perhe. Neulanterävät naskalit pureutuivat korvaani ja polvessa olevat tikit meinasivat saada kyytiä pienten kynsien alla. Mutta pitkin uutta asuntoani laukkaava, ruskea salama oli selvästi onnellinen ja se tuntui hyvältä.

Hertta viihtyy parhaiten sylissä. Tai laukussa. Jouduin ostamaan koiralaukun päästäkseni portaat alas kaiteesta kiinni pitäen. Kyynärsauva piti hylätä. Sisällä laukku pitää piilottaa, koska muuten koira viettäisi siinä kaiken aikansa. Kontaktin ottaminen tai jalan vierssä kulkeminen eivät ole ongelmamme. Tai oikeammin siinä on suurin haasteeni; miten saada pentu irtoamaan jalasta? Miten estää jatkuva tuijotus?

Olen silti aivan myyty. Kunpa Oliver näkisi meidät nyt. Iltaisin on sellainen ralli, että Olli kyllä pudistelisi tuohtuneena päätään. Vaikka jalkaani särkee ja kävely muistuttaa hanhen taaperrusta, on pieni Hertta tuonut elämääni valtavan määrän iloa. Tässä pari kuvaa eiliseltä.

Nallen kanssa kaikki on mennyt Lempäälässä hienosti. Kunhan saan kyydin, käyn tervehtimässä heppaa ja kerron sitten lisää. Kivaa loppuviikkoa kaikille!