Tarkenee

Kyllä kesälläkin saa valittaa. Mustavalkoisimmat älähtävät heti, jos joku erehtyy parjaamaan hellettä. He perustelevat kantansa tökerösti linkkaamalla kuvia lumikinoksiin hautautuneista autoista muistutellen, että tätä on sitten tulossa taas! Oikeastihan talvihelvetin ja kesähelvetin väliin mahtuu monenlaista ihmislajille sopivaa säätilaa ja vaikka kesästä pidänkin, on mielestäni kohtuutonta, että joudun tätä nykyä käymään älylliset keskusteluni talomme kylmiössä yhdessä kevätsipulin ja hillopurkin kanssa.

Ja kyllä. Maksoimme mielellämme joulukuussa pari tuhatlappusta vastaavista +30 asteen olosuhteista Thaimaan lämmössä, mutta koska arkimiljööseeni ei kuitenkaan kuulu kaksi uima-allasta, meri, ilmastoitu hotellihuone ja hymyillen eteen kannetut virvokkeet, ei minusta tähänkään voi vedota.

Iloni ja lohtuni on Sssjjööönnggg (vai mikä se kaverini hassunkuuloinen punainen auto olikaan), jonka ilmaistoitu sisus on sulkenut minut syleilyynsä jo monta monituista kertaa suunnatessamme pitkille automatkoille katsomaan kisoja tai myyntihevosia.

On kivaa, että kaverit ostelevat uusia ratsuja, mutta samalla oma hevoskuumeen kiukaani sihahtelee sietämättömästi. Poden lämpöhalvauksen ohessa häiriintyneen kehonkuvan aiheuttamaa tilaa, joka saa minut aika-ajoin perusteettomasti uskomaan, että ihan totta voisin kiivetä jonkun hevosparan selkään. Oikeasti lopetin ratsastuksen jo ajat sitten ja pari kierrosta kiltin suomenhevosen selässä sai kesäkuussa hankitun nivusvamman äitymään niin pahaksi, että ratsastelut ovat saaneet jäädä sikseen. Vilkaisu maneesin peiliin oli myös aika lohduton. Ratsastuskypärän pukeminen ei tee merileijonasta urheilijaa.

Minä ja Nalle Oliver Karman valmennuksessa. Kuvittele tähän toppaliivin täytteeksi 15kg lisää, niin thats me today! Taustalla aina sopivasti muhkea Tähti ja ikilaiha Meija.

Pekka treenaa ahkerasti tallin hevosilla ja minä kuvaan ja kannustan kateudesta kukertavana. Kun tunnin tapahtumia vielä analysoidaan opettajan kanssa kepeästi jutustellen, en yleensä enää kestä, koska olen huono vaimo ja katkera ihminen, joka haluaisi itse ratsastamaan. Oikeasti Pekka ansaitsee kaikki mukavat jutut, koska hän on isänsä kanssa käyttänyt puolet kesälomastaan meidän ratsastuskenttätyömaalla.

Belinde on esteillä pekan lemppari tuntiheppa Kirjonurmen tallilta

Hertta katsomassa, kun "isi" ratsastaa.

Paikallisen kaivurifirman (Ansiomäen konepalvelu Oy) ja kahden työtä pelkäämättömän Pitkärannan yhteisellä panoksella syntyi pihaan ihan mukavan kokoinen kenttä (25x40m). Aitatolpat ovat vielä tilauksessa ja urakoitsijan suosituksesta kantava kerros jää yhdeksi talveksi painumaan, mutta katsotaan, jos lumien tulon jälkeen kentällä pääsisi jo vähän ratsastamaankin.

Pintamateriaalit päätän vasta keväällä, mutta suosituksia otetaan vastaan.

Lupaamani tallikuvat antavat yhä odottaa itseään, koska sattuneesta syystä en ole jaksanut tyhjentää karsinoita  rakennusrojusta. Kaikki aikanaan. Kuukausi pitäisi suunnilleen vielä kärvistellä mahan kanssa. Onneksi kaikki on mennyt tähän asti ihan ok. Ennen kaikkea olen säästynyt kaiken maailman mieliteoilta, pesänrakennusvieteiltä ja herkistymisiltä. Mitä nyt yöllä heräsin toden teolla murhetimaan, ettei meidän mukula ehkä ehdikään opetella ratsastamaan maailman hienoimmalla shetlanninponilla Otto-Villellä, jonka eilen kuulin olevan jo 20v.

Tässäpä näitä kuulumisia tällä erää. Koittakaa kestää toverit vaikka vielä on kesää jäljellä.

Talli

Talli on lähes valmis. Vesijohto kaivetaan vielä kesällä pihan rännikaivoremontin yhteydessä ja samalla asennetaan vesiautomaatit. Kuvia en vielä viitsi laittaa ennen kuin on kaikki valmista. Tallista tuli kuitenkin juuri sellainen kuin toivoin. Kiitos jo tässä vaiheessa Pekalle ja hänen isälleen Sepolle, jotka lähes kahdestaan ovat kaiken saaneet aikaan. Itse olen osallistunut oikeastaan vain suunnittelemiseen sekä maalaushommiin.  

 Meidän talli toteutettiin siis vanhaan autotalliin ja jo tästäkin syystä tiedossa oli, että tilaa ei ole rajattomasti. Tämä sopii minulle hyvin, koska en ole perusluonteeltani mikään suuri siivoaja ja ennen kaikkea en halua, että nurkkiin kertyy paljon tavaraa, mikä ison rakennuksen kanssa olisi saattanut olla riskinä. Meillä heinät sijoitetaan päärakennuksessa olevaan varastoon muutaman metrin päähän tallista. Osa heinistä voi toki olla myös alusille tarkoitetussa mönkkärihallissa, jonne olen kaavaillut paria suursäkkiä olkipellettiä. Heinät meille tulevat näppärästi rajanaapurilta. 

Samaisen naapurin kanssa on sovittu lannan hävityksestä. Tätä varten pihaan on hankittu korkealaitainen kippikärry, joka liikahtaa traktorilla naapuriin pari kertaa vuodessa. Kärrylle nousee vielä tallin vasempaan kylkeen oma katoksensa. 

Talli eristettiin ja molempiin päihin rakennettiin ilmanvaihtoluukut. Kahden hevosen siirtotalleissa ilmenneiden ilmanvaihto-ongelmien vuoksi päätimme tehdä meidän tallista riittävän korkea ja sisäkorkeus onkin yli 3,5 metriä. Toivottavasti lopputulos ei ole liian kylmä. Sitä silmällä pitäen vesijohtoihin on hankittu lämmityskaapelit ja juoma-automaatit ostettiin myös lämmityksellä. Kolmas juomakuppi tulee ulkoseinään, tarhan sisälle.  

Kupit ovat vielä paketissa, joten en muista oliko se mihin päädyimme juuri samanlainen kuin tässä :D

 Karsinoista teimme 9m2 kokoisia ja hoitotila lienee jotain 5x2,5 metriä. Tila on pieni, mutta siihen tulee vain yksi kaappi ja loimiteline, joten hevosten hoitoon pitäisi jäädä riittävä ala. Sellaiset rojut, joita ei ihan päivittäin käytetä, sijoitamme toisessa autotallissa oleviin kaappeihin. Karsinoihin tehtiin ns. enkkuovet, joista on suora ulospääsy tarhaan. Sisäkautta pääsee toki myös hoitotilaan, josta on isommat pariovet ulos. 

Koska tällaisista ovista aina lapsena haaveilin...

Kesällä vuorossa olisi kentän ja tarhan tekeminen, mikä vie varmasti oman aikansa ja ennen kaikkea rahaa. Toivottavasti hyvin karttunut hevostilini ei hupene ihan kuiviin. Jos kaikki käy kuin satukirjassa, voisi meille muuttaa pari hevosta jo loppusyksyn ja joulun välillä. 

Hevosilmoitukset ovat viime aikoina tulleet uniin asti. Meille odotetaan perheenlisäystä ja tästä syystä en ole päässyt ratsastamaan yli kuukauteen. Aamuyön tunteina olen kuitenkin kuivaharjoitellut mitä hienoimpien hevosten kanssa melkoisen kokoisilla esteradoilla. 

Tähän vaan vaihdettaisiin mun naama, niin kuva voisi olla viime yöltä. Keskivartalo olisi lähes autenttinen.

 Nyt kun vielä keksisi, miten onnistuisin kehittämään vastaavan mielenkiinnon kaiken maailman lastenrojuja kohtaan. Pitääkö olla huolissaan, jos yhdistelmävaunujen sijaan tiedän kaupunkilaiseksi nyt aika paljon traktorien peräkärryjen ominaisuuksista? 

p.s. onko ponin ostaminen jo tässä vaiheessa liian aikaista?

Varsoista ja vähän muusta

Kevät tulee ja moni pohtii tammansa astuttamista. Varsahaaveet ovat ihania ja joutilaiden tammojen omistajilta tiedustellaankin avoimesti astutussuunnitelmia ja orivalintoja. Kun elää saksalaisen pakastesperman ja oikein ajoitetun tammakiiman kuplassa, voi toisinaan hämärtyä, että ihmisten välisessä kanssakäymisessä lisääntyminen ei ole jalostusta tai koko yhteisön kahvipöytäkeskustelun avoin aihe. Ainakin, jos ei halua olla juntti ja sitähän me emme tavallisesti halua.

Milloin on kohteliasta kysyä toisen perheenperustamissuunnitelmista tai tiedustella, onko vyötärölle kasvanut vararengas spermiumin vai sinerbykoffin tekosia? Breaking News: Ei koskaan! Ihmiset kertovat kyllä mahdollisesta raskaudestaan kenelle haluavat ja jos joku todella lapsia tähän maailmaan aikoo pykätä, niin viimeistään 9kk jälkeen tiedonjanoisimmatkin juoruämmät voivat lakata puremasta kieleensä. 

Sillä on syynsä, miksi moni oikeastikin raskaana oleva, ei halua asiasta puhua ensimmäisinä viikkoina. Tällöinhän raskaus ei myöskään näy ulospäin. Asia varmistuu naiselle itsellekin vasta yleensä viikolla 12 ensimmäisessä ultraäänitutkimuksessa. Siihen saakka marketin raskaustestin heiveröinen viiva voi aivan hyvin olla tyhjä arpa: tuulimuna, monirakkularaskaus, keskeytynyt keskenmeno tai vaikka kohdunulkoinen raskaus. Ensimmäisillä viikoilla monen haaveet hurahtavat vessanpönttöön kerta toisensa jälkeen. Ne ovat asioita, jotka eivät kuulu koko kylälle.

Moni myöskin kipuilee sen tosiasian kanssa, että kaikille ei koskaan synny biologisia lapsia. Lasten ”tekemisestä” utelija voi todella pahoittaa toisen mielen. ”Eikö teidänkin olisi jo aika?” Mitäpä siihen sanoa: ” Eikö sinunkin olisi jo aika kaivaa se pää pois sieltä perseestä?”

Seuraava tarina on tiettävästi tosi ja tapahtui aivan toisaalla, pienessä kunnassa lähellä susirajaa. Jo pitkällä neljääkymmentä käyvä rouva epäili, että perheen lapsihaaveet saattaisivat vihdoinkin edistyä. Hän otti yhteyttä paikkakuntansa ainoaan neuvolaan ja jäi jännittyneenä odottamaan ensimmäistä käyntiä. Miehen lisäksi asiasta ei kerrottu kenellekään, koska väärä hälytys tai tavattoman yleinen varhainen keskenmeno olisi ollut suru myös mahdollisille tuleville isovanhemmille.  Autiossa odotushuoneessa nainen huokaisi helpotuksesta. Kenellekään ei tarvitsisi selitellä käynnin syytä. Neuvolassakin kaikki meni hyvin, mutta varmuus mahdolliselle raskaudelle saataisiin vasta monen monituisen viikon päästä. 

Kuitenkin kaksi päivää käynnin jälkeen nainen sai yhteydenoton kaveriltaan. Kaveripiiriin oli tullut varmantuntuinen epäilys, että nyt on pulla uunissa. Nainen oli järkyttynyt. Koska asiasta ei todellakaan tiennyt kuin kaksi ihmistä, mies ja terveydenhoitaja, eikä jonkun hassun viikon kestänyt mahdollinen raskaus mitenkään voinut näkyä, oli tilanne erityisen harmillinen. Nainen sanoi jyrkästi, ettei halua että tällaista juorua levitellään, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Kohta asiasta kuiskivat naisen asiakkaatkin. 

Muutaman päivän kuluttua juoru saavuttanut terveydenhoitajan ja hän teki jotain todella suoraselkäistä. Ammattilaisena terveydenhoitaja otti itse yhteyttä naiseen ja kertoi, että uusi tietokoneohjelma oli aiheuttanut ongelmia ja sen toimintoja selvitellessä oli toinen asiakas pieneksi hetkeksi saanut nähtäväkseen tämän kyseisen naisen tiedot. Muuta ei pienessä tuppukylässä tarvittu. Terveydenhoitaja oli todella pahoillaan ja hoiti asian ammattimaisesti. Hän myös jutteli toisen asiakkaan kanssa salassapitovelvollisuudesta myöhemmin. Harmi vain, että vahinko oli jo tapahtunut.

Enää naisen ei tarvinnut ihmetellä, mistä juoru oli saanut alkunsa ja kaikki, jotka asiasta tiesivät, kertoivat kuulleensa huhun tuon toisen asiakkaan perheestä. Perheenjäseniä nainen ei ollut nähnytkään kuukausiin. Hän päätti antaa asian olla. 

Jonkin ajan kuluttua uusi ikävä juoru tavoitti naisen. Nyt kerrottiin totena, että nainen olisi soittanut paikalliseen terveyskeskukseen ja raivonnut puhelimessa siitä, että hänen tietojaan olisi luovutettu vieraalle. Muutama viikko tästä levitettiin jo tarinaa, jossa nainen olisi itse vihjannut raskaudestaan asiakkaalle, joka sitten oli kertonut asiasta eteenpäin. Ilmeisesti tarinan alkuperäinen lähde teki kaikkensa syyn vierittämiseksi toisaalle. Lisäksi porukassa kummasteltiin, miksi nainen ylipäätään on niin pikkusieluinen, että edes pahoitti mielensä mokomasta asiasta. Huolestuttavien verikoetulosten kanssa nainen odotti ensimmäistä ultraansa ja päätti, että mikäli kaikki kuitenkin olisi kunnossa, hän pitäisi tästedeskin tarkasti mielessä, kenen kanssa jakaa elämänsä ilot ja surut. 

Tarinan kuultuani voin vain todeta, että onneksi omaan ystäväpiiriini ei kuulu kuvatun kaltaisia ihmisiä! Omat ystäväni eivät kuuna päivänä olisi lähteneet juoruiluun mukaan ja varmasti he olisivat myös kehottaneet juorun aloittajia hienotunteisuuteen. Tai jos innostuksissaan olisivatkin levitelleet asiaa ympäriinsä, olisivat he jälkikäteen pyytäneet sitä anteeksi. 

Mikäli joskus lapsia saisin ja raskaus myös etenisi ensimmäisten kriittisten viikkojen yli, kertoisin asiasta ensimmäisenä omille läheisilleni ja parhaille ystävilleni. He myös varmasti haluaisivat kuulla asiasta minulta itseltäni. Tässä kohtaa jatkan kuitenkin koiranpennun etsimistä ja varsojen ihastelua. Tallin rakennustyötkin etenevät kovaa vauhtia ja hevoskuume on megalomaaninen. Toivotan kaikille mukavaa kevättä!

Kärsivällisyydestä

Suomenkieli on ihmeellinen. Sanassa kärsivällisyys on sisäänrakennettuna sekä hyve että epämiellyttävä tunnetila; kärsimys on hyvästä.

Tässäpä siis istun ja ihmettelen, että miten elämästä tuli tällaista? Kun kello tulee puoliseitsemän ja suljen viimeiset työmateriaalini, tunnen itseni levottomaksi. Kun on vuosia tässä kohtaa kiirehtinyt tuli hännän alla tallille, tuntuu nyt elämä kyllä aika tyhjältä. Avaan wilman tai sähköpostin ja teen vielä ylimääräisen tunnin töitä vain huomatakseni, että se jos mikä alkaa ahdistaa lisää. Avaan television ja muistan, että on tosiaankin olemassa ohjelma nimeltä Salatut elämät. En tunne yhtäkään roolihahmoa.

Missä ovat Miia ja Saku?

Hevoseton elämä ei kahdessa viikossa ole tehnyt elämästäni ainakaan onnellisempaa. Tilanne on kuitenkin se, että kaikkien realiteettien mukaan en tule uutta hevosta ostamaan likimain vuoteen. Syyt ovat ensisijaisesti taloudellisia. Hevonen maksaa. Sellainen hevonen, jolla on mielekästä harrastaa maksaa paljon. Järkevin tapa säästää nopeasti on olla hetki ilman hevosta.

Lisäksi olen solminut hiljattain kaksi liittoa, joista sen ikävämmän paikallisen osuuspankin kanssa. Se toinen, kivat kesähäät, maksoivat saman verran kuin keskiverto harrastekopu, mutta en silti olisi vaihtanut sitä päivää edes reinkarnoituun Miltoniin. Osuuspankkikin on ihan kelvollinen kumppani. Ehkä kahden asuntolainan kärvistelyt palkitaan sitten eläkeiässä.

Laitoin rakkaan kaksioni vuokralle ja annoin omakotitaloasumiselle uuden mahdollisuuden. Pari vuotta yksin, kaukana palvelujen lähettyviltä, 130 m2:n talossa olivat vielä kirkkaasti mielessä. Vaan täytyy myöntää, että traumani olivat ylimitoitettuja. Auttaa jo paljon, kun lämmittäjiä ja lumityöntekijöitä on yhden sijaan kaksi. Parasta tässä uudessa kodissa on kuitenkin sijainti.

 

Kun takapihan puolelle kurkkaa, on meidän pienen kirkonkylän päätielle ehkä 250 m. Ison rautakaupan siimeksessä koti saa kuitenkin olla ihan omassa rauhassa. Etupihan ikkunasta sen sijaan avautuu ihana maalaismaisema.

Näillä laitumilla käyskenteli vielä joitakin vuosia takaperin naapurin isännän lehmälauma. Tulevaisuudessa tässä tulee olemaan pieni kenttä ja talvitarha. Laitumia emme tässä vaiheessa lähteneet ostattelemaan, mutta vuokramaata on saatavissa ihan tontin vierestä yllinkyllin.

Remontti ei ole vielä valmis, mutta tässä kuva sisältä ja ulkoa.

Hevosten ottaminen kotiin on harkittu juttu. Kaksi hevosta on ollut haaveissa pitkään ja kun mieskin ratsastaa, on kahden hevosen pitämisessä etunsa. Lisäksi toisen hevosen sairastaessa olisi kuitenkin todennäköisemmin toinen kunnossa, nin että voisin itse valmentautua ympäri vuoden. Sijaintimme on erityisen otollinen paikallisen maneesitallin suhteen. Maneesille voi ratsastaa parissakymmenessä minuutissa tai hurauttaa hevoskopilla viidessä minuutissa. Se oli yksi tärkeimmistä kriteereistä paikkaa valitessa. En halua erakoitua kopukoideni keskelle vaan käydä edelleen ihan tavallisilla tunneilla sekä valmennuksissa ja tämä on myös miehen haave. Hän on tosi innostunut esteratsastuksesta ja tulee tarvitsemaan vielä pitkään paikallisten ammattilaisten opastusta.


Jotta homma ei niin monen muun kotitallin pitäjän tavoin lähde lapasesta, on paikalla myös rajoitteensa. Tällaisella tilalla ei oikeasti ole mahdollista pitää montaa hevosta. Pihassa on ulkorakennus, joka eristetetään  Se on harjakorkeudeltaan avara ja pinta-alaltaan sopiva kahdelle hieman yli 9m2 karsinalle sekä reilun  kokoiselle hoitotilalle. Heinille on oma varastonsa ja lannat menevät siirtolavalle katettuun tilaan. Teen tästä projektista talven ja kevään mittaan pari postausta, kuvien kanssa.

Kaksi hevosta muutenkin on hyvä määrä. Tunnen itseni. Hoitaisin varmasti vaikka kymmenen kantturaa tunnollisesti ja hyvin, mutta hampaat irvessä. Elämästä ei kannata tehdä liian vaikeaa ja hevoshommissa optimismi ahmaisee järjen usein yhdellä suupalalla.

Ehkä juuri siksi pahoitin mieleni, kun ajatuksiani arvosteltiin. Epäiltiin sitten osaamistani tai jaksamistani, koin molemmat arviot loukkaavina. Kas kun olen hoitanut hevoseni ennenkin itse ja vieläpä sellaisilla resursseilla, jotka saavat nykytilanteen näyttämään suorastaan loisteliaalta. Kauhistelen itsekin ihmisiä, jotka alkeiskurssin suoritettuaan hankkivat hevoset pihaan, mutta lähes kolmekymmentävuotisen hevostaustani turvin uskallan sanoa, että meissä ei ole mitään yhteistä.

Kiukun nieltyäni voin taas suhtautua asioihin objetiivisesti. Arvostelijoilla on syynsä ja varmasti perustellut huolensa. Kun en koskaan ennenkään, niin miksi nytkään jäisin voivottelemaaan muiden mielipiteitä. Olen elänyt harvinaisen onnellisen elämän tekemällä omat ratkaisuni ja sen pitää riittää vakuudeksi. On oltava unelmia. Niissä ratsastan kuulaana kesäiltana metsässä ystävän tai miehen kanssa omalla hevosellani. Niissä unelmissa ei ole tukirangan ongelmia, nivelrikkoa tai puuttuvaa kenkää. Täytyy vain olla kärsivällinen. Hyvät ajat seuraavat huonoja. Niin on aina ollut.