Kyllä minä muistan. Pieni ystäväni. Juoksit niin tohkeissasi tennispallon perässä. Kuin halutaksesi sanoa: "Ota minut! Olen niin taitava." Sen koomin et koskaan enää jahdannut palloa. Mutta meistä tuli perhe.
Sinun kanssasi olen jakanut arjen ja kodin -lähes yhtä kauan kuin omien vanhempieni kanssa. Sinun kanssasi kasvoin aikuiseksi. Näit jokaisen harha-askeleeni. Etkä tuominnut.
Yhdessä näimme maailmaa. Sinä olit minun käsimatkatavarani. Kun kaikki ryöstettiin, minulla oli sinut. Ja kun maailma romahti, sinun turkkiisi itkin ja vihasin kaikkia muita.
Sinunlaisesi syntyy kerran vuosituhannessa. Ja minä sain sinut! Joskus käy niin satumainen tuuri. Siksi kai. Tuntuu niin vaikealta. Koska mitä minä olen? Ilman sinua.
<3
VastaaPoista