Mitä hevoset sanoisivat jos osaisivat puhua? Ajatus on
pelottava. Moni varmaan vaikertaisi vaivojaan tai surisi epäreilua kohtelua,
jota on saanut osakseen. Vielä jokin aika sitten uskoin, että tärkeintä on
tulla paremmaksi ratsastajaksi. Olen harrastanut hevosia 25-vuotta.
Edistyminen, valmentautuminen ja kilpaileminen ovat tosin kiinnostaneet minua
vain murto-osan tuosta ajasta. Näin aikuisena kehitys on hidasta. Eräällä osa-alueella
uskon kuitenkin viimeisten vuosien aikana saavuttaneeni edistystä.
On varmasti turha valehdella itselleen, että olisin aina
osannut toimia hevosteni parhaaksi. Etenkin ensimmäisten ratsujeni kanssa
turvauduin varmasti liian usein väkivaltaan. En myöskään kyennyt näkemään
todellisia syitä hevosteni käyttäytymisen takana. Olin ymmärtämätön ja olen
sitä varmasti jossain määrin vieläkin. Tietomme rajat ovat maailmamme rajoja.
Sanotaan myös, että tieto on valtaa. Eriasteisia vallankäyttäjiä löytyykin joka lähtöön. ”Minä kyllä tiedän”-asenne on hevoshommissa pahinta myrkkyä.
Alalla liikkuu paljon rahaa, joka halutaan ottaa pois. Epätoivo laittaa
maksamaan. Joskus apu ongelmiin on vain lähimmän klinikan päässä -jos
sielläkään. Hevosen on kuitenkin odotettava auringonhattu-uutteiden ja
koputteluhoitojen ajan, josko joku ”minäkyllätiedän”-ihmisistä olisi kuitenkin
tiennyt. Toisessa ääripäässä on ryhmä hevosenomistajia, jotka pistävät päänsä
pensaaseen. Heidän hevosensa ovat vain omalaatuisia, jäykkiä, ovelia tai ”aina
tehneet noin”. He yksin tuntevat hevosensa.
Miten sitten saavuttaa se kultainen keskitie? Ovista ja ikkunoista tunkevat näkemykset
pitäisi osata suodattaa juuri tämän tietyn yksilön hyödyksi, mutta samalla on
tunnettava laajasti myös hevosten käyttäytymistä ja toimintaa yleisesti. Se
vaatii kiinnostusta, aikaa ja tuhansia tunteja hevosten kanssa olemista.
Minulla on ollut hevosia toistakymmentä vuotta. Kuinka usein
silti teenkään virhearvion? Ja samalla en voi kuin kauhistella sitä ratsastajien
kasvavaa ryhmää, jonka kosketus hevosiin kulminoituu kymmeneen minuuttiin ennen
tai jälkeen ratsastuksen. Hevosen tuntemaa kipua tai pelkoa ei osata lukea
lainkaan. Satulan alla voimakkaasti ontuva hevonen ei herätä mitään tuntemuksia.
Ratsastusmuodin uusimmat trendit tunnetaan paremmin kuin hevosen ruokinnan
perusteet.
Täydellisen hevosmiestaidottomia ratsastajia syntyy niin
pienillä kuin suurilla talleilla. Syrjäinen pikkutalli voi olla idyllinen tai
täydellinen pommi. Jos rahat on loppu, hevosmäärä lähtenyt käsistä ja omistajan
omakin osaaminen hakoteillä, voi pienellä tallilla vuosia käyvä asiakas kasvaa
siihen luuloon, että moni eläinsuojelullisesti arveluttava toimintamalli on jotain
täysin normaalia. Toisaalta isossa tallissa asiakas voi kokea, että
hevosmiestaito on jotain, mikä kuuluu vain palkatuille työntekijöille. Eikä tallin
kokokaan takaa laadukasta hoitoa.
Onnellisen hevosen oppii tunnistamaan, mutta se vaatii
oikeanlaista katsetta. Onnelliseksi ei tee pinkki riimu tai valkoiset puuaidat.
Lisäksi pitää olla halua nähdä. Monen harrastajan intuitio saattaa sanoa, ettei
haluttomasti liikkuva, kiukkuinen ratsu, tai kesken tunnin jatkuvasti
irtoilevat kengät kuulu asiaan. Oma järki opitaan silti vaientamaan. Totuus on
kuitenkin se, että mikään hevonen ei
esitä ontuvaa päästäkseen lintsaamaan töistä, eikä homeista heinää oikeasti voi
syöttää edes ulos.
Onnelliset hevoset ovat ratsastuskoulun tai vuokratallin
paras käyntikortti. En varmasti ikinä pääse ratsastamaan sarjavaihtoja tai
hyppäämään isoja ratoja, mutta hevosmiestaidoissa aion taatusti tulla kaiken
aikaa taitavammaksi. Siihen myös haastan ihan jokaisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti