Kiusaamisesta

Ylen teemailta käsitteli tänään koulukiusaamista. Aihe on minulle tärkeä jo ammattinikin puolesta, mutta haluaisin tässä kohtaa laajentaa näkökulmaa kiusaamiseen yleensä. Lapset kiusaavat toisiaan siellä missä kohtaavat: päiväkodeissa,  kouluissa, harrastuspaikoissa, leikkipaikoilla, kotikaduilla… Lista on loputon. Lisäksi myös aikuiset kiusaavat toisiaan. 

Opettajat saivat keskustelupaneelissa aika kylmää kyytiä. Moni koki, etteivät opettajat tee tarpeeksi kiusaamisen estämiseksi. Ryhmädynamiikan luominen ja yhteisöllisyyteen kasvattaminen ovat mielestäni asioita, joiden toteutuminen on pitkälti opettajien käsissä. Mutta uskokaa tai älkää, opettajan ammatti on vaikea ja ajoittain raskas. 

Olen viime keväänä tehnyt useita viikkoja kestävän työajanseurannan. Tulos ei ollut minulle yllätys. Työpäiväni venyvät helposti kymmenentuntisiksi. Toki iso osa työstä tapahtuu oman kotini seinien sisäpuolella. Kun moni työläinen viettää ansaittua vapaa-aikaansa, istun ainakin minä koneeni äärellä töitä tehden. Pitkät lomat kompensoivat työmäärää, vaikka usein kesäloman alettua olenkin väsymyksestä lähes sekopäinen. Silti vieläkin haaveilen tulevani paremmaksi opettajaksi.

Hyvän opettajan tulee olla asiantunteva, helposti lähestyttävä, herkkä lukemaan tilanteita ja oppilaita sekä riittävän vahva puuttumaan vaikeisiinkin asioihin. Parhaimmillaan auktoriteetti syntyy persoonasta pelon ilmapiirin sijaan. Omasta nuoruuestani muistan muutaman hienon opettajan. Heitä kunnioitettiin ja kuunneltiin, heidän mielipiteitään arvostettiin ja heidän pyyntönsä toteutettiin. Eikä opettajan todella tarvinnut kuin pyytää. Nuo opettajat ovat edelleen esikuviani. 

Muistan, kuinka ala-asteikäisenä haukuimme joitakin luokkamme hiljaisia poikia. Kadun sitä vieläkin. Parilta aikuisena tapaamaltani olen pyytänyt anteeksi. Se tuntui vaikealta ja oikealta yhtä aikaa. Vielä nykyisinkin minun on vaikea liittää ilkeitä tekoja omaan minäkäsitykseeni. Unohdamme mielellämme sen keitä emme halua olla. 

Joku teemaillan keskustelijoita mainitsi, että myös opettajat saattavat kiusata oppilaitaan. Ahdistuin hetkeksi. Naljailen mielelläni luokkahuoneessa. Huuomorintajuni on varmasti melko sarkastinen ja sanon toisinaan näkemykseni suoraan. Entä jos joku ihanista oppilaistani tai opiskelijoistani on nolostunut, ahdistunut tai kokenut itsensä  kiusatuksi? Itsekkäästi olen aina luullut olevani niin taitava ihmisten kanssa, että osaan lukea tilannetta, ryhmää ja yksittäisiä oppilaita. Mutta entä jos olenkin erehtynyt?

Nyt kolmekymppisenä tiedän millainen haluan olla. On turha kiillottaa sädekehäänsä. Puhun varmasti kanssaihmisistäni joskus selän takana ja aivan varmasti olen loukannut läheisiäni. Epätäydellisenäkin voin kuitenkin ylpeänä sanoa, että ilkeä ihminen en ole. En siedä ilkeyttä ympärilläni. Epäoikeudenmukainen kohtelu saa minut surulliseksi, vaikka en siihen itse olisi ollutkaan osallisena.

Usein ihmiset perustelevat omaa käytöstään sanomalla, että sitä saa mitä tilaa. Epämiellyttävälle tyypille on ok. olla ilkeä tai huonosti käyttäytyvää kohtaan voi itsekin käyttäytyä huonosti. Me aikuiset olemme kuitenkin esimerkkejä itseämme nuoremmille. Miten voin opettajana olettaa, että 15-vuotiaat kohtelevat toisiaan hyvin, jos en siihen itsekään kykene? 

Joskus on hirveän vaikeaa olla ystävällinen toiselle. Oman kokemukseni mukaan se kuitenkin kannattaa. Todella hankalastakin tyypistä voi paljastua hienoja piirteitä, kunhan ne vain osaa oikein sanoin ja teoin kaivaa esiin. Yhteisöllisyys ja ryhmädynamiikkaa syntyy vain yksilöistä. Sen jos onnistuisin omille oppilailleni aidosti opettamaan, en välittäisi yhtään, jos kukaan ei muistaisi milloin ensimmäinen maailmansota syttyi tai mitä tulonsiirroilla tarkoitetaan.  Koska kun oikeasti oivaltaa, miksi kannattaa olla hyvä, sen opin osaa ja muistaa niin koulussa, työpaikalla kuin vaikka tallillakin. 

Aurinkoista loppuviikkoa kaikille!