Epätoivon hetkellä sitä unohtaa, että saisin oikeastaan olla iloinen pelkästään siitä, ettei hevoseni mötkötä maatumassa Sisbe-vainaan vieressä pellonreunassa. Mutta niin se on. Kun ratsastuksessa jokin menee pieleen, alkavat pienetkin asiat harmittaa. Olen aikuinen ihminen ja tajuan kyllä, että pipon häviäminen ei ole pahinta, mitä maailmassa voi tapahtua. Enkä tietenkään huutanut vattukerberaa koko kotimatkan yksin autossa. Kypsään somettamiseen ei myöskään kuulu uhkailu hevosen myymisellä. Enkä varmasti koskaan menisi vertaamaan epäonnistunutta ratsastustani koko Europpaa 1300-luvulla riivanneeseen paiseruttoepidemiaan!
Koska en lukuisista yrityksistä huolimatta onnistunut ratsastamaan maneesin seinästä läpi, laskettiin minut vielä tänään mukaan Seppo Laineen valmennukseen. Minä pidän Seposta ja parasta on, että Seppo pitää Nallesta. Minusta valmennus meni ensimmäiseksi estevalmennukseksi oikein hyvin. Vaikeaahan kaikki vielä on, mutta ei epätoivoista. Mitä nyt yhden 17,5 m välin vedin vahingossa kolmella laukalla... Mutta noin periaatteessa hevonen oli melko pitkälti kontrollissa suurimman osan ajasta.
Sellaista on ratsastusurheilu. Yllättäen oksennukselta haisevat loimet eivät painaneetkaan enää mitään. Vaikka autostani loppui akku ja kulkuneuvo oli pakko jättää tallille, niin mitä siitä? Sainhan kyytiä odotellessani katsella valmennusvideoita keskellä märkää ja pimeää tallinpihaa. Joku trombi kai pyöritti ponnariani, mutta so what? Eihän koko kuontaloakaan ole muotoiltu kohta neljään kuukauteen (koska olen panostanut kampaajan sijaan harrastukseeni).
Joka paikkaan koskee, flunssa iskee ja olen tehnyt koko viikon about kymmenentuntista työpäivää, mutta mikään ei haittaa. Tässä mä vaan onnellisena latailen ratsastusvideoita ja suunnittelen seuraavan viikon treeniohjelmaa. Tässä teillekin elävää kuvaa ihmeteltäväksi. Kiitos kuvaajalle :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti