Viikonloppu meni taas aivan liian nopeasti. Onneksi töissäkin on ihan kivaa, ainakin nyt kun olen unelma-alallani. Toisinaan töihin herääminen tuntuu kuitenkin työläältä. Tallillekin olisi kiva ehtiä valoisan aikaan. Kyllä syksy osaa olla joskus tympeää aikaa.
Varmasti oppilaiden ja opiskelijoidenkin on vaikea repiä motivaatiota opiskeluun tähän aikaan vuodesta. Itse muistan harkinneeni lukion keskeyttämisestä ainakin joka toinen kuukausi. Onneksi en luovuttanut. Nyt en osaisi kuvitellakaan tekeväni jotain muuta kuin opetustyötä. Se tuskin olisi mahdollista ilman lukiopohjaa.
Hevosten kanssakaan ei pidä luovuttaa. Rakensin suurin odotuksin tänään pienen jumppatehtävän Nallelle. Linjalla oli kolme ristikkoa ja okseri. (3,20-3,20-3,20-7m). Tulimme ravissa sisään, jotta vauhti ei kiihtyisi ja askel venyisi ihan mahdottomasti. Kaikesta huolimatta tuntui, että okseri tulee vähintään syliin ja rytinä vaan kävi. Tunsin kyllä lievää epätoivoa. Jumppasarjalla ei oikein ratsastaja paljoa pysty hevosta auttamaan, ainakaan jos on tälläinen ihan tavallinen tunari. Nostimme lopulta viimeisen ristikon melko isoksi, niin että hevonen joutui siinä nousemaan enemmän ylös kuin eteen ja saimme viimeisen välin sopimaan. Kiitos vaan Iinalle avusta! Lopetin välittömästi onnistuneeseen suoritukseen.
Ensi lauantaina on onneksi valmennusta luvassa, kun Miksu tulee pitämään tuntia meidän tallille. Mahdollisesti pääsisin myös Meijan oppiin viikolla, joten eiköhän kaikki lähde kuitenkin sujumaan ennemmin tai myöhemmin. Ongelma piilee nyt siinä, että Nallen laukka on totaalisen kesken. Innostuessaan hepalta katoaa myös jarrut, mikä tekee ratsastuksesta varsin haastavaa. Olen kahden vaiheilla kuolaimen valinnan kanssa. Periaatteessa haluaisin ratsastaa ihan tavallisella kolmipalalla, jolla hevonen sileällä toimii yleensä kohtalaisesti. Toisaalta jatkuva kiskomiskilpailukaan ei kiinnostaisi. Varsinkin hypätessä hevosesta tulee minulle kertakaikkiaan liian vahva. Edellisessä kodissa Nallella käytettiin pienellä vipuvarrella toimivaa kuolainta hypätessä. Kun hevonen ei periaatteessa ole lainkaan kovasuinen tahtoisin mieluiten jatkaa kolmipalalla, mutta mutta...
Kuukauden sinnikkyyspalkinto menee tällä kertaa kuitenkin Iinalle, jonka nuori hevonen keksi pari viikkoa siten keinon luistella epämiellyttävistä tilanteista potkimalla. Maastakäsittelyharjoituksilla ja systemaattisella palautteella oli hevonen tänään jo siinä kuosissa, että uskalsimme viikkojen tauon jälkeen jatkaa sisäänratsastusprojektia. Minä nousin kyytiin ja Iina hevoselle tutumpana hoiti taluttamisen. Niinpä pääsimme tekemään ihan oikean viiden minuutin mittaisen ratsastusretken. Kukapa olisi jokin aika sitten uskonut!
Kuvia en saanut tänäänkään, mutta katsotaan, jos joku taas haluaisi kuvata valmennuksessa. Ratkaisua meidän jarruongelmaan saa myös ehdotella. Toivottavasti homma alkaisi sujua, niin ehkä joulukuussa päästäisiin hyppäämään seurakisoihin. Toivossa on hyvä elää :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti