Joskus töissäkin vihastuttaa. Tahtoisin liimata 12 muistipelikuvaa ja 12 muistipelisanaa pieniin lappuihin (viidelle ryhmälle), jotta seiskaluokkalaiset saisivat pelata. Aikaa on vain 15 minuuttia. Eihän se riitä.
Tahtoisin viettää aikaa Matiaksen kanssa, mutta kun opettaa seitsemän tuntia päivässä, järjestää gaalaa, studiamessuja, laatii uutta koulukohtaista opetussuunnitelmaa, markkinoi lukiota ja suunnittelee ne seuraavan päivän seitsemän oppituntia, niin eihän sekään onnistu. Tai onnistuisi, jos en työn valmistuttua lähtisi tallille.
Huomenna on valmennus, pitäisi ratsastaa. Pitäisi myös olla vaihtamassa renkaat traileriin puolen tunnin päästä paikassa X. Päätän taluttaa hevosta 20 minuuttia, vaikka oikeasti en jaksaisi kävellä metriäkään. Samalla voi sentää soittaa pari puhelua. Kodin ja koulun yhteistyö on tärkeää.
Joskus vihastuttaa, kun opiskelija sanoo suoraan ja puhuu totta. Kolmannesta taloustiedon ryhmässäni ei kiinnosta Kreikan velkakriisi tai talouden taantumisen syyt. He sanovat sen rehellisesti. Kysyn syytä, mutta eihän sitä ole. Rehellisyys maan perii. Mutta silti. Oliko ennen kaikki paremmin? Olisinhan huono opettaja, jos oikeasti salaa toivoisin voivani laittaa nuorison nurkkaan seisomaan. Pois se minusta!
Joskus hyviä asioita elämässään pitää kaivaa syvältä ja vielä syvemmältä. Mutta sitten. Ihan yks kaks. Kaksi herrasmiestä vaihtaa ne viheliäiset renkaat. Kassatyttö hymyilee kauniisti. Kotona sähköpostissa odottaa niin viiltävä etiikan elokuvatehtävän analyysi, että meinasin haljeta ylpeydestä.
Sellaista arki on. Kaikessa kauheudessaan se on aika ihanaa. Ja huomenna hypätään esteitä Kinkkulassa.Palaan ehkä illalla asiaan.
 |
| Melkein valmis f1-varikolle. Not! Kiitos Jarmo ja Henkka, rengasmestarit! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti